Tervetuloa kaikki uudet ja vanhat sivuillani kävijät! Aluillaan on siis tarinani ensimmäinen osa, joka valmistuu pikku hiljaa. ;D Kunhan saan pelattua sen. Tässä teille ensiksi kahden kuvan (eli otsikkokuvan ja ensimmäisen tarina-kuvan) teaser. Toivottavasti pidätte! :3 <3

 

"Pimeys. Se huokuu ympärilläni äänettömänä muurina, joka puristaa viimeisenkin elämänhaluni minusta. Olen yksin, pimeässä ja kylmässä. Enkä usko enää koskaan löytäväni takaisin valoon."

XXXX

Perjantai, mikä ihana päivä. Näin ajattelivat ainakin Dawn Hillin yliopiston opiskelijat, jotka laahustivat viikon viimeisenä arkiaamuna kohti kouluaan. Vain muutama tunti, ja he olisivat taas vapaita velvollisuuksistaan kokonaiset kaksi päivää.

Näihin odottaviin nuoriin kuuluivat myös parhaimmat ystävykset Joacim ja David, jotka olivat tunteneet toisensa päiväkodin hiekkalaatikolta asti. Leikkimielinen Joacim sai aina rauhallisemat Davidin mukaan hölmöilyihinsä, jotka toisinaan johtivat pojat aikamoiseen pulaan. Vaikkakin he olivat luonteeltaan aivan vastakohtia, he myös täydensivät hyvin toisiaan. "Viimeinen luokassa maksaa toiselle kahvin lounas-taolla!" Joacim yllytti jälleen kerran ystäväänsä kisaamaan ja otti pikaspurtin kohti luokkaa. David katsoi pojan perään hiljaa hymähdellen.

"Minähän ne joka tapauksessa aina maksan."

 

"Äääh! Senkin ilonpilaaja." Joacim huokaisi turhautuneena Davidin astellessa perässä luokkahuoneeseen. "Olisit kuitenkin kiitollinen siitä, että säästin sinulle takarivin paikan enkä jättänyt eturiviin nauttimaan Lehtori Kuuselan laatuopetuksesta."

David muksaisi ystäväänsä kiitoksenosoitukseksi, ja istuutui sitten tämän osoittamalle paikalle. Samaan aikaan pahamaineinen Lehtori Kuusela asteli sisään luokan ovesta ja komensi kaikki omille paikoilleen. "Tämän päivän aiheemme käsittelee moraalia, ja millaiseksi filosofia tulkitsee sen." sanoi juisti ylpeänä kävellessään omalle paikalleen. Luokkahuoneessa kuuluineiden tuskaisten huokausten perusteella pystyi päättelemään, ettei aihe ollut mitenkään mieluinen kenellekkään oppilaista.

Joacim otti tavanomaisen "kuuntelen opettajaa innolla" -ilmeensä naamalleen, vaikka oikeasti hän sulki silmänsä ja poistui luokkahuoneesta ihanien päiväuniensa joukkoon.

David taas takoi päätään pöytään ja yritti olla katsomatta luokan edessä tikitävään kelloon. Se kulki varmasti takaperin, niin hitaasti aika eteni. "Miksi ihmeessä valitsin tämän kurssin, enhän minä tätä oikeasti tarvitse?" poika ihmetteli muttei muistanut mitä hänen päässään oli liikkunut valintoja tehdessä. "Varmaankin aivoni olivat Karibianmeren risteilyllä siihen aikaan."

Kuitenkin ainakin yksi luokkahuoneen nuorista tunsi olevansa 100% oikeassa paikassa. Davidin edessä istuva Jade Straw oli valinnut kurssin vain yhden asian takia...ja se asia oli aivan hänen selkänsä takana.

"Psst, hei Jade!" David kuiskasi ja sai pelkällä äänellään tytön lehahtamaan punaiseksi. "Ni-niin?" tämä kysyi ujona eikä uskaltanut edes katsahtaa taaksensa. "Ajattelin että vaihdan kurssia, ei tätä roskaa jaksa kukaan täyspäinen. Sanoisitko ensi tunnilla Lehtorille, etten osallistu enää loppuperiodin tunneille?"

"Kaipa minä voin sen tehdä..." Jade vastasi niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli. Tyttö tunsi kuinka hänen rintaansa alkoi pistelemään inhottavasti Davidin kerrottua suunnitelmistaan.

Matelevasti edenneen tunnin loputtua oppilaat ponkaisivat helpottuneina pois tuoleiltaan, ja säntäsivät nopeasti ulos luokasta kukin omille teilleen. Kukaan ei viipynyt Lehtori Kuuselan tunnilla sekuntiakaan pidempää kuin oli pakko, sen verran tuskallisia ne olivat kaikkien mielestä.

Kuultuaan Davidin lopettavan kurssin kesken, Jade päätti hätäisesti tehdä aloitteen ja pyytää poikaa kanssaan treffeille. Hän ryntäsikin tämän luo niin nopeasti kuin kykeni, ja levitti kasvoilleen valloittavimman hymynsä: "David! Minä..tuota...ajattelin että..lähtisitkö kanssani vaikka kahvilaan ruokatunnilla?" Jännittyneenä hän jäi odottamaan pojan vastausta.

"En taida pystyä, aiottiin justiinsa Joacimin kanssa suunnata sinne. Mutta kysy vaikka Sharonia, hän kuulemma aikoi mennä muiden tyttöjen mukana shoppailemaan." David vastasi hieman tylyyn sävyyn edes tyttöön katsomatta.

"Ehh...kaipa minä sitten menenkin heidän mukaansa." Jade totesi vaivautuneena ja liukeni pois paikalta posket hehkuen punaisina häpeästä. Kuinka hän saattoikaan olla niin typerä ja kysyä liki tuntematonta poikaa kanssaan ulos?

"No, ollaanko menossa?" David kysyi Joacimilta ihmeissään kun tämä ei ollut liikahtanutkaan paikaltaan viimeiseen kymmeneen sekuntiin. "Vai onko jokin hätänä?" Joacim näytti siltä ettei tiennyt olisiko lyönnyt ystäväänsä vai ei, ja päätti lopulta vain kysyä tältä: "Oletko tosiaan noin typerä, vai esititkö vain?"

David levitti kätensä avuttomana ylös: "Nyt en kyllä ymmärrä. Mitä minä nyt olen tehnyt väärin?"

Joacim purskahti hörisevään nauruun tajutessaan, että poika oli tosissaan. "Ei voi olla totta! Oletko tosiaankin noin sokea? Jadehan on sinuun lääpällään David, ja sinä vain käsket häntä lähtemään shoppailemaan muiden tyttöjen kanssa! Siinä vasta naistenmies."

David loukkaantui hieman ystävänsä sanoista, sillä hän tosiaan oli luullut tytön kysymystä silkaksi ystävyydeksi. "Noh..mitäs esittää asiansa niin epäselväsi. Enkä mitenkään arvannut hänen aikeitaan, eihän me edes tunneta toisiamme."

Jadelle vahingossa antamansa rukkaset vaivasivat Davidia koko loppupäivän, ja hän yritti parhaansa mukaan keksiä hyvitystä. "Luuletko siis tosissasi, että Jade pitää minusta?" poika kysyi jo ties monetta kertaa Joacimilta. Hän tahtoi olla asiasta varma, sillä jollain tapaa tyttökin kiehtoi häntä.

"Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä. Lakkaa kysymästä tuota tai vastaan ensi kerralla kieltävästi. Ja mitä sen kysyminen muuttaa, näethän sen itsekkin. Mene ja hurmaa hänet, sitähän sinä tässä ajat takaa. Eikös?"

"Mutta...en millään keksi mitä edes juttelisin hänelle." David huokasi turhautuneena. "Miksi tällaisten asioiden pitää olla niin vaikeita?"

"Kuules Dave, sinulla on nyt koko viikonloppu aikaa miettiä miten lähestyt häntä. Äläkä stressaa, ei se ole mikään työhaastattelu, vaan treffit. Pidä hauskaa, flirttaile, ihastu! That's it!" Joacim lohdutti. Samassa koulun kello pirahti soimaan viimeistä kertaa sillä viikolla, ja sen saattelemana oppilaat lähtivät koteihinsa pää täynnä suunnitelmia viikonlopun varalle.

"Olet oikeassa, stressaan aivan turhaan. Minulla on tosiaan koko viikonloppu aikaa.." David myönsi heidänkin kävellessään pois koulun alueelta.

XXXX

Kylmä sadekuuro yllätti kaverukset kesken kotimatkan. Joacim nautti olostaan viileiden pisaroiden valuessa pitkin hänen poskiaan, kun taas David kirosi tilannetta sen minkä kerkesi.

"jupinaa jupinaa...enkä edes sadevarjoa ottanut..jupinaa jupinaa...ja hiuksetkin menevät ihan pilalle.."

Kuunneltuaan Davidin valitusta aikansa, Joacim pysähtyi aution talon kohdalla. "Jos tämä sää haittaa sinua noin paljon, tuolla olisi eräs tyhjillään oleva talo jossa voi pitää sadetta."

"Se on kuulemma ollut tyhjillään jo toistakymmentä vuotta."

"No mutta sehän kelpaa mainiosti!" David innostui toden teolla eteen sattuneeseen mahdollisuuteen päästä pois sateesta. "Otetaanko juoksukisa, kumpi ensin sisällä?"

Tavallisesti Joacim olisi lähtenyt leikkiin mukaan ilman mutinoita, mutta nyt hän jäi empimään toviksi. "En oikein tiedä...olen kuullut että talossa kummittelee..." ja lisäsi nopeasti: "Sitä paitsi, muistin juuri että minun täytyy käydä vielä kaupassa. Mene sinä vain, soitellaan sitten illemmalla."

"Pelkuri." David ajatteli ääneti katsoessaan Joacimin juoksevan pois hänen näkyvistään.

Poika huomasi pian harmikseen olevansa aivan likomärkä ja kylmissään. Hän säntäsi kovaan juoksuun kohti taloa, ja toivoi ettei sen etuovi olisi lukossa. "Minulle ei voi käydä niin huonosti."

Toisin kuin David osasi odottaa, talon ovi oli auki, ja sisällä miellyttävän lämmin. Ilmeisesti huhut olivat pelotelleet naapuruston asukkaita niin perusteellisesti, ettei sisällä oltu käyty tuskin kertaakaan talon tyhjenemisen jälkeen. Tomukerros lattioilla kieli myös siitä. Talo oli koskematon, sinetöity sitä henkilöä varten, joka vihdoin avaisi sen salaisuudet. David katseli lohduttomana loputonta pisaroiden iskeytymistä ikkunaruutuja vasten, ja toivoi että olis ottanut sateenvarjonsa tänään kouluun.

"Ei tässä ilmeisesti auta muu kuin tappaa aikaa taloa tutkimalla."

Talossa haisi ummehtuneelle ilmalle, rapistuneelle maalille ja pölylle. Tapetit olivat repeilleet ja tummuneet vuosien kuluttamina, ja ikkunoista pääsi vain himmeää valoa sisälle. Davidin oli vaihea hengittää yskimättä, sillä pölypallerot leijailivat hänen ympärillään ja tunkeutuivat sieraimiin ja kurkkuun.

"Ainoa asia mitä täällä pelkään on se että tukehtuisin tähän likaan." poika hymähti muistettuaan Joacimin varoituksen. Sitten hän avasi hallista lähtevistä ovista ensimmäisen, ja oli saada sydänkohtauksen.

Huoneen toisesta päässä oli liikahtanut joku, joka sai Davidin veren melkein seisahtumaan. Tajuttuaan kuitenkin hetken kuluttua, että kyseinen hahmo oli hänen oma peilistä heijastuva kuvajaisensa, hän rauhoittui ja sai tasattua pulssinsa normaaliksi.

"Tästä nyt en ainakaan kerro mitään kellekkään. Hehän nauraisivat kippurassa jos kuulisivat minun pelästyneen peilikuvaani." Itse hän ainakin jo nauroi asialle.

Vaelleltuaan autiotalon huonessa jo toista tuntia, Davidilla oli enää yksi huone katsastamatta. Sade oli jo lakannut, mutta poika ei millään malttanut lähteä kotiin ennen kuin sai perinpohjaisesti nuuskittua jokaisen nurkan. Mikä häntä niin veti puoleensa täällä?

Huoneen ovi oli niin tiukasti kiinni, että David jätti jo melkein koko leikin sikseen. Käännyttyään poispäin ovesta se narahti kuitenkin itsekseen auki, ja hän kurkisti siitä sisään. Sisällä huoneessa oli sysipimeää, ja kesti hetken ennen kuin pojan silmät tottuivat siihen.

"Onko siellä joku?" hän kysyi varovasti huomattuaan hahmon huoneen toisella puolella. Ei vastausta. David odotti hetken jännittyneenä ovensuussa, valmiina ampaisemaan juoksuun jos hänen henkensä olisi vaarassa....mutta mitään ei tapahtunut. Ainoa ääni jonka hän kuuli, oli puista tippuvien pisaroiden ropina peltikattoa vasten. Poika astui pari askelta eteenpäin katse tiiviisti naulittuna ilmeisesti istuvaan hahmoon.

"Se on selvästi pelkkä nukke." poika vakuutteli itselleen tarkasteltuaan hahmoa hetken aikaa. "Joku on sen hylännyt tänne, ilmeisesti siinä on ollut jotain vikaa."

"Tuon kokoisesta mannekiinista saisi varmasti hyvät rahat kun sen myy. Se näyttää olevan todella hyvässä kunnossa ikäänsä verrattuna."

Vasta siirryttyään yhä lähemmäksi nukkea David huomasi huoneessa olevan jotain muutakin. Lattialla, penkin toisessa päässä, lojui pieni tummapuinen lipas.

"Mitä ihmettä tämä oikein tarkoittaa, en ymmärrä alkuunkaan." poika pudisteli päätään hämmentyneenä ja yritti koota palasia yhteen. Hylätty talo, salaperäinen nukke ja arvoituksia pullollaan oleva lipas.

"Ei, tämä alkaa käydä jo liian vaikeaksi minun tajunnalleni. Lisäksi tämä paikka onkin loppujen lopuksi aika karmaiseva. Eiköhän lähdetä, pikku ystäväiseni, kotia päin ja yritetä selvittää sinun alkuperääsi siellä?"

Kammettuaan elottoman nuken selkäänsä David tunsi, ettei se ollut aivan tavallisesta materiaalista tehty. Yleensä nuket olivat joko puusta, muovista, tai metallista, mutta ei tämä. Se tuntui jotenkin....ihmismäiseltä. Sitä pidempää pohtimatta hän sulloi vielä lippaan taskuunsa ja aloitti pitkän kävelymatkansa kotiinpäin.

Aivan kuin talo olisi huokaissut helpotuksesta heidän pujottauduttuaan sen portista ulos kävelykadulle..

XXXX

David kirosi jälleen kerran matkan aikana alkaneelle sateelle saavuttuaan oman kotitalonsa pihaan. Hän kuitenkin kiitti osaksi mielessään sitä, sillä yksikään tuttava tai muukaan ihminen ei ollut nähnyt heitä matkan aikana. "Siitä olisi varmasti syntynyt aivan liikaa kysymyksiä, joihin en osaisi vastata."

Mutta juuri kun poika oli huokaisemassa helpotuksesta, hän kuuli tuttavallisen äänen takaansa. "Mutta David! Mitä sinulla onkaan siinä?" Ääni kuului hänen vuokraemännälleen, Joanna Randolille, joka asui talon alakerrassa. David jäykistyi niille sijoilleen, ja yritti äkkiä keksiä jotain selitystä tekemisilleen.

"Ömm..tuota...ystäväni löysi tämän aivan mahtavan mannekkiinin kirpputorilta ja...kysyi voinko sijoittaa sen kotiini siksi aikaa kun hän..öö...saa liikkeensä auki, jonne hän on tarkoittanut sijoittaa tämän."

Ilmeisesti nainen nieli syötin, Davidin onneksi. "Ahaa..! Luulin jo että kanniskelet siinä tajutonta tyttöä kotiisi. Mutta kyllä minä sen tiesinkin, ettet ole sellainen poika. Hauskaa illan jatkoa sinulle." David heilautti vaivalloisesti kättään rouva Randolille: "Sitä samaa myös teille, törmäillään taas." Sitten hän kapusi nukke selässään vielä portaat ylös omaan asuntoonsa ja istahti mietteliäänä sohvalle.

"Mitä minä..."

"Mitä minä oikein teen sinun kanssasi?"

"Vastaukset löytyvät takuulla tuolta. Aina ne löytyvät suljetuista lippaista." David sopersi itsekseen ja käänsi katseensa lipaston päälle asettamaaseensa lippaaseen.

Hieman hermoillen hän käveli sen luokse, ja laski kätensä sen päälle avatakseen sen.

Lippaan kansi oli kuitenkin lukittu tiiviisti, eikä se tahtonut aueta käsivoimin. David tuhahti omalle tyhmyydelleen: "Tosiaan, olen minäkin varsinainen välkky. Ei kukaan,joka tahtoo pitää jotain salassa, jätä lipastaan kaikkien avattavaksi."

"Tässä tarvitaan selvästi jotain apuvälinettä." hän totesi ja otti lippaan kämmenelleen suunnistaen keittiöön. Ainoa käden ulottuvilla oleva esine oli lusikka, jolla poika alkoi runnoa lukkoa auki. Ruostuneen lukituksen ja hienoisen tuurin avulla kansi sanoi viimein *kliks*, ja David pääsi paljastamaan lippaan salat....

Sen sisältä tulvahti tuhansittain kimaltelevia, tähdenomaisia valoläikkiä, jotka ympäröivät pojan kokonaa. David ei pelännyt, vaan tunsi itsensä oudon rennoksi ja mukavaksi istuessaan siinä kaiken tuon loiston keskellä. Huone täyttyi lämmöstä ja valosta, ja hän tunsi olevansa kuin taivaassa.

"Hei,mihin te oikein karkaatte?" David kysyi hätääntyneenä kun valonsäteet kaikkosivat hänen ympäriltään ja ottivat itselleen uuden suunnan. Hän nousi ylös tuoliltaan ja lähti juoksujalkaa seuraamaan niitä...

..kunnes pysähtyi keittiön ovelle jääden tuijottamaan olohuoneesee suu ammollaan. "Ei voi olla totta!"

"Oletko sinä...."

"..oikeasti elävä?"

Dodiin! Siinä oli teille arvon lukijat sitten tämä ensimmäinen osa. Laittakaapa reilusti tulemaan risuja ja ruusuja! :) Ja jos joku ei tajunnut, niin aina toi XXXX -kohta tarkoittaa kohtauksen vaihtoa. Kiitos noista korvista kuuluu Susiprinsessalle, jotan ilman olisin joutunut käyttää sellaisia tyhmiä kissankorvia, jotka näyttää ihan kahelta pyramidilta simien päässä. >.< hyhhyi! Eli siis KIIIIIIIIIIITOOOS sinulle että kerroit mistä nuo sai ladattua! <3 Seuraavaa osaa pukkaa ehkä vielä tällä viikolla, minulla kun on aikaa kun ei oo koulua. Töitä kyllä on, mutta aina päivästä riippuen on enemmän tai vähemmän aikaa edistää tarinaa. :3