Sadepäivä täällä päivittelee sivustoa.

Käykää edelleen katselemassa uusinta tarinaani: Lc Eternity - Homecoming

 

- Nyt levis homma hieman käsiin. Mun piti tehdä Pandoraan vielä yks ylläri-osa ja extra, jotka ajattelin pitää salassa sunnuntaihin ja sitten paljastaa teille Eternityjen ekan osan sijaan ne. Mutta sitten menin poistaa sen naapuruston jossa Pandoran tapahtumat oli, joten... ne kuvat mitä en ehtiny vielä siirtää sen naapuruston storytellingistä, katos taivaan tuuliin. Eli ylläriosia ei tule. PISTE.

Tää ketuttaa yli kaiken, olin jo niin paljon ehtiny hehkuttaa itekseni, miten paljon kaikki yllätytte ja ootte silleen "JEEEEEEEE!" siellä kotikoneidenne äärellä kun meette sunnuntaina kattoo Eternityjen sivuja ja siellä onki luvassa jatkoa Pandoraan. Nyt se ei sitten ole mahdollista :/ Joten sori myös sinulle DIZZZ, en pääse toteuttamaan palkintoasi.

Kerron teille nyt sitten ihan tällä lailla tekstin välityksellä, mitä ehdin kuvata. Kuvia oli yli 300, ja kaikki oli enää nettiin laittoa vaille valmista...kunnes menin mokaamaan :/

Miksen sitten vaan tee kaikkea uudestaan? Siksi, koska joutuisin tekemään Sebastianin ja teini-Pandoran simin uudelleen, joutuisin rakentamaan koko slummin uudelleen ja menis taas 3h kuvata kaikki kuvat. Eikä siitä silti tulis enää samanlaista.

Jotenka nyt kerron teille tämän osan 10. Forgiveness - Anteeksianto sisällön ihan vaan tekstinä. Tässä olis ollu otsikkokuva:

 

 

Osa jatkuu siitä mihin edellinen loppuu. Sataa. Joanna ja David kyyristelevät yhä murtuneena Pandoran ruumiin vieressä. Jonkun ääni kuuluu heidän takaa "Turhaa te enää surette, tuo on vain kuollut kuori". Kaksikko nostaa kasvonsa vihaisina kohti ääntä, ne luulee että joku hörhö on tullu juttelee niille. Sitten ne näkee...Sebastianin, joka istuu hymyillen romuttuneen auton konepellillä.

"Jos te tahdotte jotain itkeä, niin itkekää tämän perään." Sebastian jatkaa ilkikurinen ilme kasvoillaan ja ottaa kätensä esiin. Siinä sillä on Pandoran sielu. Joannan ja Davidin suut loksahtaa auki ja Joanna kävelee Sebastiania kohti. Se ihmettelee mitä poika tekee siellä, sehän on kuollu. Sebastian hyppää auton päältä aivan naisen eteen, ja nyt nainen näkee että pojan silmät on kuoleman verhoamat (sil oli sellaset sumeat silmät missei ollu pupillia). Sebastian nauraa kolkosti. "Kaikelle ei äiti kulta ole selitystä. Älä siis mieti asioita liikaa. Ja nyt, jos sallinette, otan itselleni takaisin loputkin rakkaasta Valeriestani." David kattoo Pandoran ruumiin suuntaan ja se ei oo enää siinä. Se raivostuu ja huutaa Sebastianille: "Anna hänet takaisin". Sebastian kävelee tyynesti miestä kohti ja toteaa: "Miksi ihmeessä, minunhan hän oli alun perinkin. Nyt vien hänet kanssani taivaaseen, etkä sinä mahda sille mitään." Joanna menee riitapukareiden väliin ja sanoo, että niiden täytyy antaa Pandoran itse valita. "Tiedän, että sinä hänet houkuttelit ennen aikojaan pois elämän rajan toiselle puolelle, Sebastian. Ilman sitä David olisi ehtinyt ajoissa tunnustaa tunteensa tyttärelleni, ja hän olisi nyt täysissä sielun ja ruumiin voimissaan. Olet siis sen velkaa."

Sebastian näyttää hapanta ilmettä naiselle ja huokaa sitten: "Selvä, Valerie saa itse päättää kumman tien valitsee." Sitten se ojentaa kätensä kohti Davidia ja käskee tätä tarttumaan siihen jos se tahtoo "kuulla tulevansa torjutuksi." David hymyilee ja tarttuu pojan käsiin. "Ei, minä tuon hänet takaisin."

Kirkas valon välähdys, ja David huomaa makaavansa maassa keskellä kirkasta ja valkoista tilaa. Missään ei näy mitään, vain loputonta tyhjyyttä. Se nousee ylös ja lähtee kävelemään johonki suuntaan. "Oletko eksyksissä?" kuuluu Sebastianin ilkikurinen ääni sen viereltä, ja David hätkähtää. Sebastian johdattaa miehen Pandoran luokse, ne kävelee sitä ennen pitkän matkan tyhjyydessä.

Sebastian ottaa käteensä Pandoran sielun, ja kysyy vielä kerran, onko David valmis. Mies nyökkää. Sitten se asettaa sielun takaisin ruumiiseensa ja Pandora avaa silmänsä. David ryntää halaamaan sitä, mutta nukke ei tunne sitä. David yrittää saada sen muistamaan, ja pyytää anteeksi kaikkea pahaa mitä on tehny sille. "Anna Pandora anteeksi, anna kaikki pahat tekoni anteeksi." Sebastianin huulille leviää hymy, Pandora ei enää tunne Davidia. Poika huhuilee tytön luoksensa ja ne lähtee kävelemään poispäin Davidista. Pandora pyytää anteeksi Davidilta, ettei voi auttaa. Kun ne on jo kaukana, David huutaa Pandoraa pysähtymään. Se juoksee tän luokse ja sulkee syliinsä: "Pandora. Anna minun rakastaa sinua, anna minun tehdä sinusta ihminen sen voimalla. Ei korjata virheitä, vaan aloitetaan kokonaan alusta. Jos vain annat minulle anteeksi."

Pandora pitelee päätään, sen päässä välähtää muistikuvia Davidin ja sen yhteisistä hetkistä ja se empii hetken ennen kun sanoo hiljaa: "David....". Sebastian pyytää Pandoraa jatkaa matkaansa sen kanssa, mutta Pandora ei liikahdakkaan. "En voi Sebastian, olen pahoillani. Minun kuuluu jäädä vielä joksikin aikaa Davidin rinnalle. David on nyt elämäni uusi keskipiste. Minä rakastan häntä." Sebastian huokaa, ja myöntää tappionsa. "Selvä, voitte sitten palata."

Taas kirkas valonsäde. David herää Joannan polvilta keskeltä slummia. On aamu. Joanna huokaa helpotuksesta, kun poika onki elossa. Se oli odottanu koko yön siinä jotain elonmerkkiä.

David nousee maasta istualteen, ja kysyy heti missä Pandora on. Joannakin nousee polvilleen ja hymyilee. "Hän on lähempänä kuin luuletkaan" ja kattoo taaksensa. David nousee seisomaan ja kurkkaa selkänsä taakse. Äkkiä joku hyppää sen syliin, se on aikuinen Pandora, jolla on eriväriset, kirkkaansiniset silmät (ei enää niin nukkemaiset), edelleen hopeiset hiukset, sillä ei oo enää kissankorvia, ja sen iho on muuttunu normaaliks. David pitää tyttöä sylissään, ja suutelee sitten sitä. Osan viimeiset kuvat on siitä Pandoran lapsuuskodin terassilta, minkä ne on kunnostanu uudestaan. Ne seisoo siinä eri vaatteissa, eri hiuksissa (olevinaan vanhempia), on kesä, ja kaikkialla on värikästä. Loppu

Sitten vielä EXTRA

Pandora ja David seisoo "uuden" kotinsa terassilla (siis siinä samassa mikä on tossa 10. osan lopussa). Pandora on iloinen että siit tuli ihminen, siitä että se meni naimisiin Davidin kanssa, ja siitä että se sai perheensä takaisin. Kaukana pihan toisella puolella näkyy joku simi kävelemässä taloa kohti. Pandora huutaa "Lapset, mummi on tulossa." Askelia portaissa. Kaksi lasta juoksee kohti vanhusta. Joanna hymyilee ja katsoo iloisena sitä vastaantulleita lapsia ja toteaa: "Mukavaa nähdä teitä." Kasvokuva lapsista joista toinen on ihan Pandoran näköinen, (sillä on davidin nenä ja iho, muuten se on Pandoran näköinen) ja toinen ihan kuin mini-David. Tytön nimi on Valerie. Se sai ihan syntyessään hopeiset hiukset, en muokannu niitä mitenkää. Pojan nimi taas on Sebastian, ja se sai kaikki Davidin piirteet syntyessään. En sitäkään muokannu. Tässä kuvat lapsista taaperoina ja Sebastian (Pandoran poika) teininä, sekä aikuinen Pandora ennen muodonmuutosta. (Huomatkaa, ei nukkeihoa enää ;) )

Nämä kuvat oli ainoot jotka sain pelastettua. 8<

 

Tämän osan maistiaiset tarjottiin 4.10.09 klo 22-22:05. Se oli ihan spontaani ajatus, joten en ilmoittanut siitä aiemmin kuin 15min ennen tapahtumaa. Anteeksi jo joku pahoitti mielensä kun ei tiennyt asiasta/ehtinyt lukea... 8<

 

Ja tokavikaa osaa pukkaa... Nämä kuvat otin jo ennen kun ensimmäinen osa valmistui, koska Pandora/Valerie on vasta pieni niissä. Huomasin, että joitain aukkoja tässä osassa tulee olemaan, mutta koitan korjata ne tekstin avulla. Se johtuu siitä, etten silloin vielä tarkkaan tiennyt, millainen tarinasta tulisi. Anteeksi siis kovasti! 8< Kerron vaihteeksi minä-muodossa, koska tämä osa on oikeastaan Joannan muistelmia. Toivottavasti en sekoita teitä. Ja sitten lukemaan:

Ps. mun hemmetin pikkubroidi pelas johki 10 asti illalla pleikkarii mun korvan juures, ni kesti ennen ku pystyin alottamaan häiriöttä. -.

Pps. Tulipas kauhean kuvaileva osa, toivottavasti kestätte :/

 

 

"Olet minulle selityksen velkaa." David totesi käskevään sävyyn ja käänsi nopeasti katseensa pois Sebastianin kuvasta. "Miksi tämä salailu? Mikset vain suoraan sanonut meille kuka olet ja mitä olet tehnyt kaikki nämä vuodet kun tyttäresi on odottanut sinua autiossa talossa. Hän on varmasti tuntenut itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi."

"Ei." Joannan rauhallinen ääni keskeytti pojan vauhkoamisen. "Siinä vaiheessa kun minä jätin tyttäreni, hän ei enää tuntenut mitään."

"Ole rauhassa, kerron kyllä kaiken." hän jatkoi ja otti mukavamman asennon tuolissaan. "Vien sinut aikaan, jolloin olin vielä nuori...."

XXXX

"Kuinka vanha luulet minun olevan David? 35? 40? Oikeasti lähenen jo pian 65 vuotta. Olen käyttänyt tutkimusryhmämme kehittelemää voidetta, jonka ansioista pystyn elämään kauemmin kuin muut ihmiset. Minulla on syyni siihen. Ja nyt varmasti kysyt, kuikan vanha Valerie, tai nykyisin Pandora, on? Voin kertoa sinulle, että hän olisi nykyisin noin 38-vuotias. Jos olisi saanut aikaa kasvaa..."

"Ollessani liki 26-vuotias nuori ja älykäs tiedenainen, sain kauhukseni kuulla etten koskaan pystyisi hankkimaan omia lapsia. Sitä tuskin olisi muutenkaan tapahtunut, sillä minulla ei pahemmin ollut aikaa seurustella työni ohella. Tieto kuitenkin murskasi haaveeni äitiydestä. Tuntui kun jotain olisi viety minulta, enkä koskaan saisi sitä takaisin."

"En kuitenkaan aikonut luovuttaa. Kerta käytössäni oli valtava määrä tietoa ja taitoa, päätin myös hyödyntää niitä. Tein valtavasti tutkintatyötä saadakseni tarpeeksi materiaalia siitä, kuinka voisin itse luoda itselleni lapsen."

"Omatuntoni soimasi ajoittain ja lopetin jopa välillä päämäärättömän etsimiseni. Kuinka kukaan osaisi, tai edes julkenisi leikkimään itse Jumalaa? Lopulta äidilliset viettini suorastaan huusivat sisälläni ulospääsyä, ja päätin yrittää..Seurauksista piittaamatta."

"Tein työni salassa muilta kollegoiltani. Tunsin itseni tohtori Frankensteiniksi, joka varmaan pian menettäisi järkensä ja loisi jotain...hirviömäistä."

"Loputtomien kokeilujen ja epäonnistumisien jälkeen olin varma, etten koskaan saisi häntä valmiiksi. Olin urhannut sille elottomalle torsolle lukemattomat unettomat yöt, ja silti kaikki tuntui leviävän käsiin. Yritin mahdollisimman tarkasti seurata ihmisen anatomiaa ja rakennetta, niin tarkasti kuin vain osasin. Mikään käyttämistäni materiaaleista ei ollut peräisin elävistä, tai edes kuolleista ihmisistä. Tyttäreni esiaste oli todellakin VAIN nukke."

"Kunnes viimein....................................................................................................sen sydän löi."

XXXX

"Hei rakas Cloe. Minulla on sinulle pian jotain näytettävää."

"Olen varma että te tulette toimeen keskenänne, kunhan tapaatte."

"Sitä ennen...annathan minulle anteeksi sen mitä teen? Lupaan ettei sinuun satu, se on vain pieni kirpaisu joka kestää hetken. Sen jälkeen lupaan kohdella sinua kuin kuningatarta, koko lopun elämääsi."

XXXX

"Niin...tarvitsin hieman rakkaan kissani DNA:ta saadakseni tyttäreni lopullisesti henkiin. Sen vuoksi hänellä on ne valkoiset kissankorvat. Ja miksi sitten kissan, eikä esimerkiksi koiran, hevosen, sammakon, tai vaikkapa ihmisen? Yksinkertaisesti siksi, että pidän kissoista. Ne ovat niin sulavia, niin kauniita, niin.......kaikkea sitä mitä ihailen. Ja viimein, kun viimeinenkin palanen oli loksahtanut paikoilleen, olin luonut VALERIEN."

"Katsoin kuinka hän haparoiden nousi ylös penkiltä kohti ääntäni, kun kutsuin häntä."

"Vaikka tyttäreni syntyi kuusi vuotiaan kokoisena, hän oli sisäisesti vielä vastasyntyneen tasolla. Valerie kasvoi ulkoisesti hitaammin kuin sisäisesti, siksi tarvitsin itsekkin nuorennusvoidetta pysyäkseni hänen kanssaan samassa tahdissa."

"Sydämeni sykähti ylitsevuotavasta onnesta, kun hän avatessaan silmänsä näki minut ja huusi "Äitiä". Tiesin siitä, että hän todellakin oli minun tyttäreni. Täydellinen, kaunis tyttäreni."

"Kuinka rakastinkaan häntä heti ensihetkestä alkaen...."

"Myöhemmin, kun Valerie osasi jo puhua, hän kertoi minulle mitä ajatteli sinä päivänä: "Kun avasin silmäni ensimmäistä kertaa, sinä seisoit siinä edessäni. Tunsin olevani maailman onnellisin olento". Hänkin siis tunsi sen, että kuuluimme toisillemme. Minä hänen äidikseen ja hän minun tyttärekseni. Siinä ei ollut mitään outoa, ei mitään epäilystäkään. "

"Me olimme perhe."

"Valerie tuli myös hyvin toimeen kissamme Cloen kanssa, joka johtunee heidän sisällään vellovista yhteisistä geeneistään. Cloea voisi kutsua melkein tyttäreni sijaissynnyttäjäksi, sillä ilman hänen apuaan en olisi koskaan saanut Valerieta elämääni."

"Valeriekin tiesi jollain tavalla heidän olevan kytköksissä toisiinsa."

XXXX

"Vuodet kuluivat, ja elimme tyttäreni kanssa aivan tavallista elämää. Hän oppi ajan saatossa puhumaan, kävelemään, ja toimimaan kuin normaali ihminen. Kukaan joka näki tyttäreni, ei koskaan tiennyt totuutta hänestä. He vain luulivat että hän sattui syntymään kissankorvat päässään, äitinsä kun oli töissä tieteen parissa. Ehkä se heistä oli jotenkin normaalia, ja sitä minä juuri toivoinkin. Valerie ei ollut mikään friikki tai hirviö, vaan vain tavallinen lapsukainen joka sattui syntymään hieman epätavallisesti."

"Toisinaan kissan geenit saivat minut huolestumaan, sillä tyttäreni vietti jopa liian paljon aikaa pelkkien kissojen kanssa."

"Hänen karattuaan eräänä yönä Cloen kanssa "metsästämään", päätin ettei sellainen sopisi normaalille lapselle. Niinpä ilmoitin hänet kouluun, jossa hän saisi viettää aikaa muiden lasten, muiden IHMISTEN kanssa."

"Valerie vain naurahti kun kerroin hänelle suunnitelmastani. "Miksi minun sinne täytyisi mennä? Minähän olen jo oppinut sinulta kaiken tarvittavan?"."

"Istahdin hänen vierelleen ja kerroin miten tärkeä osa ihmisten elämää koulussa käynti oli. Ilmeisesti puheeni tepsi, sillä hetkeä myöhemmin Valerie oli valmis lähtemään sinne vaikka saman tien."

"Hän lähti sinne riemua ja intoa puhisten....

"...ja palasi takaisin valmiiksi täytettyjen tehtäväkirjojen kanssa. "Nämä olivat niin helppoja, että tein ne kaikki ennen kuin opettaja ehti edes kertoa muille ensimmäisen sivun laskutavasta." Muistan kuinka ällistynyt olin hänen oppimiskyvystään, se oli ilmiömäinen."

"Yritimme kuitenkin jatkaa samaa rataa vielä muutaman päivän, jolloin Valerie oli jo ennättänyt lukion oppikirjoihin asti. Tilanne tuntui toivottomalta, en tiennyt mitä tekisin hänen kanssaan. Ala-asteen opettajat ja vanhemmat alkoivatkin jo kuiskia selkäni takana siitä, ettei lapseni ole aivan normaali. Sitä en kestänyt."

"Silloin soitin lehtori Kuuselalle, joka niihin aikoihin työskenteli ICU:ssa, eli Intelligent Chlidren's Universityssä. Hän oli ainoa toivoni. Sihänän taidatkin tuntea hänet, eikö vain David? Nykyisin se vanhus taitaa opettaa sinua yliopistollasi. Mikä uran alennus, mutta sitä se vanhuus teettää. Kun pää ei enää toimi niin kuin ennen, sitä on luovuttava tärkeistä asioista."

"Pyysin häntä kohteliaasti ottamaan Valerien sisään kouluun, me kun olimme vanhoja tuttuja tutkimusten yhteydestä."

"On se ihmeellistä, miten paljon suhteet vaikutusvaltaisiin ihmisiin helpottavat elämää ja avaavat ovia muiden tavoittamattomissa oleviin etuoikeuksiin. Olin helpottunut saadessani myöntävän vastauksen. Olinhan sentään "luotettava vanha ystävä", lehtori Kuuselaa lainatakseni."

"Kiitollisena tästä tilaisuudesta pyysin hänet vielä syömään illallisen ajaksi. Olihan miehen myös hyvä nähdä tyttäreni, jolloin hänen olisi helpompaa seurata ja raportoida tämän sopeutumisesta ja kehityksestä minulle. Ajattelin vain Valerien parasta, ja siksi pyysinkin Kuuselaa katsomaan että kaikki sujuu hyvin."

"Sinulla toden totta on aivan ilmiömäinen tytär, neiti Rendel. En ole koskaan nähny noin kaunista ja älykästä lasta."

"Hän oli oikeassa. Tunsin olevani todella ylpeä tyttärestäni, en luomuksestani. Minulle hän oli kaikki kaikessa, ainoa ihminen jota todella rakastin. Huomaat varmaan käyttämin sanan "ihminen"? Ehkä se kuulostaa kosvissasi jotenkin luonnottomalta, mutta ajattele nyt itsekkin. Pandora elää, hengittää, hänen sydämensä lyö...ja...lopun kuulet myöhemmin, silloin varmaan osaat itsekkin valita kantasi siitä, mikä hän on."

"Aivan kuten normaalit lapset, myös Valerie rakasti satuja sydämensä kyllyydestä. Istuimme alas lattialle aina kun aikaa riitti, ja luimme hänen lempisatujaan uudelleen ja uudelleen loputtomia kertoja."

"Eikö sinustakin ole aika ironista, että hän ei koskaan kyllästynyt kuuntelemaa Pinokkiota, tarinaa nukkepojasta joka tahtoi kasvaa oikeaksi pojaksi?"

"Äiti, jonain päivänä minäkin kasvan oikeaksi tytöksi." hän totesi aina tarinan loputtua. Tunsin sydämessäni piston tajuttuani että hän tiesi olevansa erilainen kuin muut. Varsinkin kun hän kasvoi vuosi vuodelta vanhemmaksi, ja alkoi ymmärtämään enemmän ympärillään tapahtuvista asioista. Tunsin kuinka asettamani kulissit romahtivat pikkuhiljaa hänen ympäriltään. Valerie oli melkein kuin muut, mutta aina vain melkein. Hänestä ei koskaan kasvaisi oikeaa tyttöä."

"Miten väärässä minä olinkaan. Jos olisin tiennyt mihin hän.....mihin HE olisivat pystyneet... En olisi ikinä yrittänyt luoda Sebastiania. Se vain sotki kaiken."

XXXX

"Valerie viihtyi ilmeisen hyvin uudessa koulussaan. Hänestä tuli sosiaalisempi ja avoimempi muita kohtaan, ja kissamaiset outoudet katosivat hänen tavoistaan."

"Jännitin hänen uuden syyslukukauden ensimmäisenä päivänä, kuinka tasokokeet menisivät. Niiden perusteella valittiin koulun eliitit omaan ryhmäänsä muista oppilaista. Toivoimme Valerien kanssa hartaasti, että hän tulisi valituksi. Hän taisi silloin olla jo 13."

"Päästyään kotiin hän kiiruhti juoksu jalkaa luokseni heiluttaen koevastauksia kädessään."

"Äiti! Äiti! Katso mitä minä sain" hän huusi riemuissaan ja pomppii sinne tänne pystymättä pysymään aloillaan. "Minä tein sen äiti, pääsin eliittiluokalle! Pääsin parhaista parhaimpien joukkoon!"

"Tulos oli todella mieluinen meille molemmille. Eliittiluokan oppilailla oli valmistuttuaan vapaa pääsy aivan minne tahansa he halusivatkaan töihin ja kouluun. Kaikki ovet olivat avoinna tyttärelleni, ja sitä minä juuri halusinkin. Tahdoin antaa hänelle kaiken, ja nyt hän todellakin saisi sen. Ainakin yhtä pientä poikkeusta lukuunottamatta......."

XXXX

"Äiti..." Valerie lähestyi minua epäröiden muutamaa päivää myöhemmin. Hänen päällään ei ollut muuta kuin alushousut, ja tajusin hänen tuijotelleen omia nukenomaisia raajojaan taas peilin edessä. "Sitten kun olen vanha ja pääsen työskentelemään tutkimuslaitoksessa, niin.... Voinko sitten keksiä jonkin aineen jolla voin tehdä itsestäni aidon ihmisen?"

"Katsoin tytärtäni surumielisesti hymyillen, hän oli niin vakaasti vuosikaudet tahtonut olla oikea ihminen, enkä minä voinut auttaa häntä siinä asiassa. Olin saanut aikaan vain jotain melkein aitoa, josta kuitenkin puuttui se viimeinen silaus. "Kultaseni, sinä olet sopiva minulle ja kaikille muille juuri tuollaisena kuin olet. Älä ikinä yritä muuttua miksikään muuksi." Halasin ja suukotin häntä loputtoman ajan vakuutellen hänelle, että kaikki oli hyvin juuri näin."

"Valerie ei kuitenkaan tahtonut jättää asiaa siihen, vaan hän sulkeutui työhuoneeseeni satukirja kädessään, ja aloitti Pinokkion alusta." Itse istahtin keittiön pöydän ääreen miettimään sitä, mikä puuttuva ominaisuus tyttäreltäni uupui.Olisiko syynä kenties ihmisen sielu, jonka vain itse Jumala voisi heille antaa?"

XXXX

"Valerie kasvoi suorastaan silmissä. Tuntui, kun hän vasta eilen olisi herännyt henkiin ja täyttänyt elämäni ihanalla energisyydellään, tuonut valoa ainaiseen pimeyteen. Hänen ollessaan 17 tunsin kuitenkin taas sisälläni kaihertavan huolen. Kukaan ei koskaan käynyt meillä."

"Koitin kysellä asiaa häneltä, mutta sain vastaukseksi ainaisen "eivät he ehdi, on niin paljon läksyjä." -vastauksen. Se ei kuitenkaan mennyt läpi, sillä hän ei ainakaan itse koskaan tuonut ainuttakaan koulukirjaa kotiin."

"Lehtori Kuuselalta kuulin, ettei tyttärelläni ollut ilmeisesti ainuttakaan ystävää, jonka kanssa hän olisi viettänyt aikaansa koulun ylkopuolella. Ilmeisesti kukaan ei ollut lähestynyt häntä, ja se sai tytön tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi."

"Aivan kuin he arvaisivat, ettei hän ollut kokonaan ihminen... En antaisi kuitenkaan tyttäreni kärsivän erilaisuudestaan."

"Siksi päätinkin luoda Hänet...."

XXXX

"Valerien täyttäessä 18 tuntui kuin olisin menettänyt iäksi pienen, viattoman tyttäreni. Hänen oli viimein aika kasvaa ulkoisesti, ja se taisi ollakin helpotus sekä minulle, että myös hänelle. Lapsen kengissä asteleminen niin pitkään ei varmasti tuntunut luontevalta, saatikka sitten normaalilta muiden silmissä."

"Pyysin häntä esittämään toiveen kynttilöiden edessä ennen kuin puhaltaisi ne, aivan kuten tein joka vuosi. Ja jälleen kerran hän pyysi toiveekseen saavansa muuttua ihmiseksi. Se oli niin sydäntä riipaisevaa."

"Katsoin, kuinka tyttäreni kasvoi pituutta aivan silmieni edessä. Hänen jäsenistään tuli pidemmät ja sirommat, hänen kasvonsa olivat mitä kauneimmat, ja ne silmät.........ne olivat jotain ainutlaatuista. Tyttärestäni oli tullut nuori kaunis nainen."

"Minulla on sinulle yllätys." hykertelin yksinäni saadessani viimein esitellä hänelle salassa pitämäni lahjan."

"Olen aivan varma että tulette toimeen keskenänne."

"Pyysin häntä seuraamaan itseäni työhuoneelleni, jonne olin piilottanut lahjani."

"Valerie...."

"....saanko esitellä sinulle veljesi Sebastianin."

"Sebastian...hän oli aivan toisenlainen kuin Valerie. Hän oli toinen luomani "ihminen", joka ei kuitenkaan "syntynyt" vauvana kuten tyttäreni. Manipuloin ikäkäyriä ja pihistin naapurin kollilta DNA:ta hänelle, sillä Cloe ei sitä enää kyennyt luovuttamaan pysymällä itse hengissä. Enkä todellakaan tahtonut tehdä pahaa kissalleni. Sebastian siis syntyi liki 20-vuotiaana miehenalkuna, ja osasi jo toimia itsenäisesti ohjelmointini avulla. Häntä ei  tarvinnut opettaa samalla lailla kun Valerieta."

"Olin iloinen nähdessäni miten lämpimästi nuoret ottivat toisensa vastaan."

"Hauska tavata sinut viimein, Valerie. Minä olen Sebastian." poika tervehti iloisena tytärtäni."

"Olin niin innoissani onnistuessani uudesta perheenjäsenestäni, etten edes tajunnut miten itsekäs olin kun ajattelin heidät heti sisaruksiksi. Eihän heissä ollut mitään muuta yhteistä kuin, se että minä satuin luomaan heidät."

"Ihmisen tahtoja ja tunteita on turha yrittää rajata, sen olen oppinut kantapään kautta eläessäni tämän pitkän ja yksinäisen elämäni, David. Oli väärin uskotella, että Sebastian ja Valerie haluaisivat olla vain sisaruksia, nyt kun olin viimein antanut heidän tutustua johonkuhun kaltaiseensa. Luulen, että he rakastuivat toisiinsa heti ensisilmäyksellä, mutteivät tahtoneet loukata MINUN tunteitani paljastamalla sitä."

XXXX

"Lapseni, joiksi heitä kutsun heidän keskinäisestä suhteestaan huolimatta, viettivät keskenään kaiken koulun ulkopuolisen ajan. Olin iloinen, että heillä sentään oli toisensa johon turvautua, kerta muut ihmiset eivät uskaltaneet tutustua heihin. Minusta se oli niin ennakkoluuloista, niin julmaa. Ei ketään hieman erilaista saisi hyljeksiä. Onnekseni Valerie ja Sebastian vähät välittivät siitä mitä heistä puhuttiin, ja kuinka heitä silloin tällöin osoiteltiin selän takana."

"Vaikka itsekkin näin miten läheiset välit heillä oli, tahdoin ummistaa silmäni totuudelta. Minä halusin pitää heidät vain sisaruksina, joten näin sen minkä halusinkin, enkä koko totuutta, joka väistämättä tahtoi murskata pienen kotimme arjen. Lopulta en vain pystynyt taistelemaan sitä vastaan."

XXXX

"Tunsin olevani ulkopuolinen omassa talossani. Heti Sebastianin liityttyä kuvioihin Valerie ei enää muuta tehnytkään kun jutellut tälle ja huokaillut salaa hänen peräänsä. He eivät noteeranneet olemassaoloani ja käyttäytyivät kuin vastarakastuneet. Aloin tuntea levottomuutta, olisiko heidäb välillään tosiaan jotain syvempää kuin sisarrakkaus?"

"Juuri kun ajattelin kysyä asiasta heiltä, Sebastian poistui paikalta jättäen minut kahdestaan tyttäreni kanssa pöytään."

"Valerie käännähti puoleeni ja kertoi jotain ennenkuulumatonta: "Äiti....Olen tullut siihen päätökseen, etten enää tahdokkaan yrittää tulla ihmiseksi."

"Olen tajunnut, että sen tavoittelu ilman oikeaa tapaa on aivan turhaa. Minä pystyn siihen äiti, tiedän sen..."

"....mutta en kuitenkaan yksin. Tiedäthän sanonna: Rakkaus on lääke kaikkeen. Se on siis varmasti minunkin tarvitseman lääke." Tunsin kuinka vatsassani muljahti. Tiesin etten voisi enää kulkea sokeana kodissamme."

"Tiesin etten voisi enää pitää heitä erillään toisistaan. He olivat ilmeisesti kuin luodut toisilleen."

"Mutten koskaan olisi halunnut heidän yrittävän muuttua toisenlaisiksi kuin he olivat. Se koituii pienen perheemme tuhoksi."

XXXX

"Valerie..?" Sebastian kuiskasi kun asettui "sisarensa" vierelle nukkumaan. "Pian...pian me olemme aivan kuten muutkin, ja voimme aloittaa yhteisen elämämme."

XXXX

"Muutamaa kuukautta myöhemmin olin viimein saanut koottua tarpeeksi rohkeutta kertoa lapsilleni päätöksestäni. Oli aika hyväksyä se mitä silmieni edessä tapahtui."

"Kutsuin heidät sisälle..."

"..ja he saapuivat kysyen "mitä nyt äiti, tarvitsetko apuamme jossain?" Heidän viattomat hymynsä sivalsivat uuden haavan sydämeeni. He olivat valinneet toisensa, eivät sisaruksina, vaan rakastavaisina. Ja koska tahdoin vain heidän parastaan,  en tahtonut estellä sitä mitenkään."

"Valerie rakas..." Aloitin kyyneliä pidätellen ja yritin pysyä rohkaisevana ja kannustavana. "Olen päättänyt hyväksyä sinun ja Sebastianin tunteet, te ette millään tavalla loukkaa minua rakastamalla toisianne. Lopetetaan tämä salailu ja eletään asian kanssa samalla lailla kuin ennen. Te olette minun lapsiani, minun perhettäni, aina."

"Mutta tahdon kuitenkin varoittaa teitä... Olkaa varovaisia toiveidenne kanssa, ne voivat kääntyä vielä teitä vastaan."

XXXX

"Vakuuttuneina kuitenkin voimistaan he päättivät yrittää..."

"Ja silloin tuli se kohtalokas päivä."

"Arvasin, etteivät korkeammat voimat anna sieluttomien luomusteni tavoitella lopullista ihmisyyttä ilman rangaistusta. Saavuttuani kotiin töistä tein karmean löydön olohuoneemme lattialta."

"Valerie oli polvistuneena Sebastianin tärisevät ja verisen kehon ylle, ja itki vuolaasti."

"Äiti...me epäonnistuimme." hän nyyhkytti apuapyytävästi. "Sebastian, hän oli liian heikko...Hän vain murtui kesken prosessin."

"Jos olin...jos olisin tiennyt ettei hän ole niin kuin minä, ettei hän ole niin AITO kuin minä, en olisi koskaan suostunut tähän. En tahdo menettää häntä, äiti. Miksi...." hän laski poikani elottoman ruumiin varovasti lattialle ja kääntyi minuun päin."

"Miksi sinä teit hänestä HEIKON, äiti! Sebastian ei ole niin kuin minä, hän on vain nukke! Et tehnyt häntä kuten minua, teit vain halvan kopion joka ei..."

"Joka ei oikeasti ole mitään muuta kuin ohjelmoitu robotti. Mikset kertonut? MIKSI?"

"Valerie." ääneni tärisi tajuttuani etten tosiaankaan ollut yrittänyt Sebastiania luodessani niin paljon kuin tyttäreni kohdalla. Pojan tunteet olivat todellakin vain ohjemoituja, eikä hän ollut millään tasolla tämän vertainen. "Valerie anna anteeksi...en koskaan ajatellut että te oikeasti aiotte yrittää muuttumisprosessia."

"Katsoin kuinka lohduttomaksi olin tehny hänet, ja tuntui kun sydämeni olisi revitty rinnastani. "Anna anteeksi kulta, tahdoin vain tehdä sinut onnelliseksi. Mene huoneeseesi odottamaan, yritän saada Sebastianin korjattua."

XXXX

"Kaikki..."

"Kaikki on mennyttä..."

XXXX

"Yritin päiväkausia saada Sebastiania virkoamaan, tuloksetta. Siinä suhteessa hänkin oli ihmisenkaltainen, olin onnistunut luomaan nuken joka eli vain kerran ja kuoli sitten pystymättä enää herätä henkiin samana henkilönä. Viimein minun oli luovuttettava, ja kerrottava asiasta Valerielle, joka vain kyyhötti huoneessaan eikä koskaan poistunut sieltä."

"Kulta pieni..." sanoin itsekkin itkua pidätellen. Sebastianin poislähtö tuntui lähes yhtä tuskalliselta kuin Valeriesta, voin vain kuvitella miten häneen sattui. "Yritin kaikkeni mutta...olen pahoillani. Sebastian on poissa,eikä koskaan enää palaa. Tahdotko tulla kanssani sanomaan hänelle viimeiset sanat?"

"Tyttäreni purskahti vielä sydäntäsärkevämpään itkuun, enkä tiennyt mitä olisin sanonut tai tehnyt. Päätin, että viisainta oli vain jättää hänet yksin, sitä hän nyt eniten kaipasi. Lohduttaisin häntä sitten kun aika olisi oikea."

"Ennen kuin lähdin hautaamaan Sebastiania, päästin minäkin oman inhimillisen puoleni esille. Itkin. En ole eläissäni itkenyt niin paljon, ellei Valerien poislähtöä lasketa..."

XXXX

"Yritin saada häntä jalkeille huoneestaan kuukausia tapahtumien jälkeen, saada hänet taas normaalin elämän pariin. Mutta hän kieltäytyi...Jouduin katsomaan vierestä kuinka tyttäreni kärsi, enkä pystynyt tekemään mitään. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi."

"Eräänä iltana hän kuitenkin asteli luokseni anoen että tekisin hänen tuskastaan lopun. "Ole kiltti äiti, en kestä tätä enää. Tuntuu kuin elämästäni olisi lähtenyt sisältö, että se olisi vain tyhjää täynnä." Lupasin tehdä hänen puolestaan aivan mitä vain, kunhan hänen tuskansa vain laantuisi."

"Ihmeekseni hän nousi ylös lattialta ja kysyi hämmästyneenä: "Tekisitkö tosiaan äit, aivan mitä tahansa?" Nyökkäsin. Hän asetti kätensä rintaansa vasten ja pian hänen ympärillään leijui outoja, kirkkaita valoja. Henkäisin järkytyksestä. Hän aikoi vetää sielunsa ulos itsestään. Sielun, jonka olemassaolosta en tiennyt."

"Älä pelkää äiti." tyttäreni sanoi lohduttavasti, aivan kuin minä olisin se joka tässä kaipasi lohdutusta. "Sain sen sinä päivänä kun synnyin, sain sen sinun rakkautesi avulla. Sebastianilla ei ollutkaan sielua, koska et tehny häntä yhtälaisella rakkaudella kuin minut. Sielu ei tule Jumalalta, se tulee siltä kuka on luonut jotain rakkaudesta. Aivan kuten taiteilijan maalaus tai kokin ruoka saa sielun, jos sille on ammentanut kaiken rakkauden. Me olisimme voineet luoda toisistamme aidon ihmisen, jos vain tunteemme olisivat olleet molemminpuolisesti aitoja. Mutta olin väärässä. Annan tämän siksi sinulle säilöön, pistä se hyvään talteen. En tahdo hylätä siinua, mutten kestä tätä tunnetta,joka repii koko ruumiini riekaleiksi siltäni. Herään taas eloon, kun joku tahtoo antaa minulle uuden mahdollisuuden elämään, ihmisyyteen ja rakkauteen. Jää hyvästi äiti, rakastan sinua aina..."

"Hän ammensi koko sisällään olleen valopilven kohti minua, ja lysähti sen jälkeen elottomana lattialle ennen kuin ehdin estellä häntä."

"Tuska...se tuntui olevan poissa hänestä, ja jäljelle jäi hänen tyhjä katseensa vaille elämänkipinää. Tyttäreni oli kuollut. En saisi häntä enää koskaan takaisin."

"Sielu, jonka hän jätti minun vartioitavaksi, lämmitti yhä käsieni alla. Päätin piilottaa sen ja Valerien paikkaan, josta kukaan väärä henkilö ei häntä löytäisi."

"En millään olisi halunnut luopua hänestä, se tuntui maailmanlopulta. Tiesin kuitenkin, etten itse saisi tytärtäni enää elämään. Yritin sitä, monestikkin, mutta hänen sielunsa ei suostunut enää palaamaan ruumiiseensa jonka se oli jättänyt."

"Puin hänet kauniisiin vaatteisiin ja asetin työhuoneeni penkille istumaan. Hän näytti aivan kuin nukkuvan, ikuista ja levollista unta hymy huulillaan. Toivoin että hän saisi nyt rauhan."

"Muutin pois talosta ja katosin kaupungista vähin äänin. Lukitsin talon ja pihaportin, eikä kukaan ilmeisesti koskaan uskaltanut tulla tontille. Puhuttiin murhasta, kidnappauksesta, karkauksesta yrityksemme rahojen kanssa. Kaikesta. Mutta kukaan ei koskaan saanut tietää totuutta, ennen kuin nyt kun itse siitä kerron, David."

"Jätin Valerien luokse lippaan, joka kätki sisälleen hänen sielunsa. Sen avaaja, jos hän vain sen sallisi, saisi sielun palaamaan takaisin ruumiiseen. Ajattele, kaikista ihmisistä hän päätti valita sinut. Luulen sen johtuvan siitä, että muistutat ulkoisesti ja luonteeltasi aika paljon edesmennyttä Sebastiania."

"Mutta mitä teen täällä kaupungissa taas, varmaan kysyt? En tietenkään voinut hylätä lastani lopullisesti, ei kukaan rakastava äiti voisi. Palasin takaisin noin kymmenen vuotta sitten, uudella nimellä, uudella osoitteella, uudella ulkonäöllä. Kukaan ei edes epäillyt, vaikka nimeni Joanna Randol muistuttaa kovasti vanhaa nimeäni Jennie Rendel. Täälläpäin ollaan niin sinisilmäisiä. Asetuin asumaan vanhan taloni lähistölle, ja pidin tarkkaan silmällä "nukkuvaa" tytärtäni. Kukaan ei koskaan kuitenkaan käynyt lähelläkään taloa ennen sinua. Yritin itsekkin vielä monesti avata lipasta, mutta sen sisältö oli joka kerta tyhjyyttä täynnä. Minä en ollut se, joka antaisin hänelle uuden mahdollisuuden, se olit SINÄ. Ja jos hän koskaan epäilisi päätöstään, hän voisi itse avata taas lippaan ja päästää sielunsa takaisin sen sisäll---"

"Anteeksi, minun on nyt pakko mennä tarkistamaan eräs asia." David keskeytti Joannan tarinan ja ryntäsi ulos asunnosta.

Hänelle tuli Joannan viimeisistä sanoista epäluulo, jonka hän tahtoi karistaa mielestään tarkistamalla asian. Poika juoksi ylös rappusia, avasi hapuillen asunnon oven ja ryntäsi lippaan luokse. Joanna oli juossut hänen perässään...

"EIIIHHH!!!" hänen tuskainen huutonsa kaikui koko talossa.

"Lipas! Lipas on poissa! TÄMÄ ON KATASTROFI!"

Joanna kääntyi järkyttyneenä poispäin pojasta ja piteli päätään.

"Ainoa katastrofimme ei ole se, että lipas on poissa.." hän vaikersi.

"Todellinen katastrofi on se, että Pandora tietää kuinka sitä käytetään. Menin vahingossa kertomaan hänelle siitä."

 

Huhuu, nyt jäi jännään kohtaan 8))) Ette varmaan nyt pysy nahoissanne kun viimeistä osaa viedään! Tästä tuli vähän sotkuinen osa, voin selittää teille lyhyesti jos joku jäi epäselväksi:

Pandora siis syntyi lähes ihmisenä, ainoastaan sen keho oli kuin nukella

Se halus kokonaan ihmiseks = ihmisen keho. Muutenhan sillä oli kaikki mitä "meillä ihmisillä"

Aidon rakkauden avulla se ois voinu Sebastianin kanssa muuttua ihmisiks kokonaan, mutta koska Sebastian oli vain ohjelmoitu kone, se ei osannu rakastaa oikeesti = se hajos ja kuoli

Jäikö vielä jotain epäselvää? :D

Saa kommentoida risuja ja ruusuja! Mutta rakentavasti!

Ps. Kuka teistä bongasi etusivun sloganin tästä osasta? ;)

Jos tässä osassa ei tapahdu paljoa, niin sitten ei varmasti missään. >.< Kuten lupailin, tunnelma tiivistyy loppua kohden. Ja samalla onnittelen tässä arvauskisan voittajaa: Onneksi olkoon, hyvin arvattu! 8)

 

 

Sinä aamuna Pandora ei ollut tehnyt aamiaista Davidille...

XXXX

"Kuinka saatoinkin olla niin tyhmä!" David manasi liotessaan kuumassa kylvyssä. "Miten saatoin jättää Pandoran oman onnensa nojaan niin järkyttävän tapahtuman jälkeen?" Poika pyöriskeli tunnontuskissaan ja koitti pestä itsestään edellisen illan virheet. Jade oli jollain konstilla saanut hänet puhuttua ympäri, saanut hänet huumattua viehätysvoimallaan unohtamaan ystävänsä. Kuinka Pandora, tai edes hän itse voisi antaa sitä itselleen anteeksi? Aaamulla herättyään David oli ollut asunnossa yksin. Sekä Jade että Pandora olivat tiessään. Hän tunsi itsensä hylätyksi, hyväksikäytetyksi ja halveksittavaksi.

Puhelin soi Davidin pukiessa päällensä. "Kuka se mahtaisi olla, kenties Kaksinaamaisten Kerhosta soitetaan ja pyydetään minua liittymään uudeksi jäseneksi. Sopisin siihen mainiosti eilisen perusteella."

"David Malcom puhelimessa." poika vastasi tekopirteästi nostaessaan luurin korvalleen. Soittaja oli Colin.

"Pandoran vointiko? Miksette kysy sitä häneltä itseltään, hänhän on siellä."

"Sairaana kotona vai? Ei, nyt on kyllä tapahtunut jokin erehd --"

David tuli katsahtaneeksi ikkunaan päin. "Eipäs sittenkään, anteeksi. Katsos, heräsin vasta enkä ollut kuullut hänen tilastaan. Näyttää siltä ettei...."

"....hän todellakaan voi hyvin. Mutta ei huolta, lupaan että saatte työntekijänne pian takaisin."

XXXX 

Pihan takapihalla kasvit olivat saaneet taas ylivallan näin kesää vasten. David asteli korkean ruohikon läpi kohti Pandoraa, joka istui ääneti puiden katveeseen ripustetussa riippumatossa.

"Saanko istuutua viereesi?" poika kysyi anteeksipyytelevästi ja katsoi nukkea. Kuinka hän tunsikaan itsensä typeräksi.

Pandora silmissä näkyi vihan ja surun sekaisia tunteita. David ei selvästikkään ollut se, jota tyttö nyt eniten kaipasi, mutta siitä välittämättä hän istuutui tämän vierelle.

Tilanne oli hyvin kiusallinen.

"Pandora...." David aloitti epäröiden. "En...en todellakaan ajatellut jättää sinua yksin eilen, mutta kun Jade...tiedäthän...en voinut häätää häntä poiskaan."

Pandora käänsi katseensa poikaa päin ja hänen äänensä suorastaan tihkui vastenmielisyyttä. "Jade, Jade, Jade. Aina vain Jade. Eikö minulla tai tunteillani ole enää väliä? Ennen olit niin suojelevainen ja läheinen, mutta nyt jäljellä on vain kylmä kuori. Miksi, David?"

"Tajusin...." David nieleskeli sanoja ja yritti jättää lauseensa kesken. "Tajusit mitä? Kerro!" Pandoran sanoi käskevään savyyn ja tuijotti poikaa herkeämättä. Lopulta tämä murentui, tajusi että totuus oli viimein sanottava ääneen. "Tajusin että olet vain nukke. Tunteesi eivät ole aitoja, ne on ohjelmoitu jollain hienolla tekniikalla sisällesi. Olet kone, joka vain jäljentelee ilmisenkaltaista olentoa. Et ole aito niin kuin me ihmiset..."

Pandora pysyi vaiti ja nousi paikaltaan.

"Siitäkö kaikesta on kyse?" hän tivasi kääntyessään yllättäen kädet puuskassa poikaan päin. "Etten ole ihminen? Olisivatko asiat sitten jotenkin erilailla jos olisinkin niin kuin sinä?"

"Luulin sinun vain olevan niin sokea, ettet nähnyt mitä tunnen sinua kohtaan, mutta oikeasti tahdoitkin vain olla näkemättä. Miten arvottomaksi voitkaan saada minut tuntemaan itseni. Kuin olisin...olisin kukkanen, joka saa osakseen ihailua ja huolenpitoa, muttei koskaan oikeita välittämisen tunteita."

"Mutta minä elän, David. Elän ja hengitän kuten sinä...kuten kuka tahansa muukin elollinen. Tunnen kipua kun olen surullinen, ja tunnen kuplivaa iloa sisälläni kun olen iloinen. Ja sydämeni..."

Nukke tarttui äkisti Davidin käteen ja veti sen sydämensä kohdalle. "Katso nyt. Se pamppailee siellä aivan kuten sinullakin. Olen elävä, David. Elävä ulkokuorestani huolimatta. Tiedän sen."

Poika vetäisi kätensä nopeasti pois ja nousi itsekkin seisomaan. "Pandora....mitä sinä yrität oikein kertoa minulle?"

Pandora purskahti itkuun ja lyyhistyi Davidin jalkojen juurelle.

"Haluan että huomaat minut!"

"Haluan..."

"...että pysyt luonani sillä...."

"MINÄ RAKASTAN SINUA, DAVID!"

"Olen rakastanut ensi tapaamisestamme lähtien."

David laskeutui maassa makaavan Pandoran vierelle ja nosti tämän kasvotusten itsensä kanssa. "Pandora, mitä sinä oikein höpiset?" hän kysyi hädissään. Sydän hakkasi hurjaa vauhtia ja päässä sumeni. Nuken sanat tulivat täytenä yllätyksenä.

"Kerroin tunteistani..." Pandora vastasi tyynen rauhallisena ja tuijotti poikaa vetisin silmin. "Ja nyt odotan mitä aiot vastata minulle."

Davidin ote hölleni ja poika vetäytyi kauemmas nukesta aivan kuin olisi tuntenut viiltävää kipua pidellessään tätä lähellään. "Pandora...pyydät minulta aivan liikaa. En...en todellakaan tiedä mitä vastata tuohon."

Hän nousi seisomaan ja käänsi selän lähteäkseen pois. "Tarvitsen aikaa, en pysty käsittelemään tätä asiaa tällä tavoin. Ajoituksesi on todella huono, tiedät sen itsekkin. Älä siis odota liikoja." Askeleet veivät häntä poispäin ja Pandoran käsi hapuili turhaan ilmassa apua pyytäen. "Lupaan kuitenkin, että kerron sinulle aikanaan mihin tulokseen päädyn..." Takapihan ovi pamahti kiinni, ja Pandora kiipesi lohduttomana riippukeinuun.

XXXX

David palasi raskain mielin kohti portaikkoa. Miten hän olikaan saanut itsensä tällaiseen tilanteeseen? Pojan huomaamatta Joanna Randol käveli häntä vastaan ja kysyi: "No mutta David. Kuinka näytät noin apealta?"

David kofotti katseensa mietteistään kohti naista. "Ei tässä mitään kummempia. Yritän vain löytää ratkaisua erääseen ongelmaan."

"Vai niin..." Joanna sanoi salamyhkäisesti ja ohitti pojan kapealla käytävällä.

"Löydät varmasti oikean ratkaisun kuuntelemalla sydäntäsi etkä muiden puheita." Ennen kuin David ehti kääntyä ja kysyä mitä nainen oikein tarkoitti, tämä pamautti jo asuntonsa oven kiinni perässään. "Kummallista, voisin vaikka vannoa että hän tiesi mistä on kyse..."

XXXX

"Kuuntele sydäntäsi....kuuntele sydäntäsi...."

XXXX

"Mitä minä sitten teen, jossei hän valitsekkaan minua?" Pandora kysyi itseltään seisoessaan ikkunan äärellä katsomassa ilta-auringon tulenpunaisia säteitä. "Hyvä jos kestä edes tätä odottamista, saati sitten jälleen torjutuksi tulemista. Sydämeni on jo kertaalleen revitty tuhansiksi palasiksi..."

Eteisestä kuuluva raavinta sai nuken ajatukset takaisin todellisuuteen. "Clover, sinäkö siellä rapistelet?" hän kysyi hiljaisella äänellään raotettuaan huoneensa ovea. Ketään ei näkynyt. Juuri kun Pandora oli vetämässä huoneensa oven takaisin kiinni, hänen silmiinsä osui ulko-oven alta pilkistävä paperinpala. "Kukakohan tuon on tuonut?" Nukke epäröi hetken ovenraossa ennen kuin uteliaisuus voitti hänet. Sehän saattaisi olla uhkauskirje Joacimilta, tai Davidille osoitettu rakkauskirje Jadelta. Tai mitä tahansa muuta.

Vapisevin käsin hän nosti paperin käsiinsä ja luki siihen kirjoitetun tekstin.

"Jos sinusta tuntuu,

ettet jaksa enää sisälläsi viiltävää tuskaa,

avaa lipas."

Pandora lysähti lattialle ja luki sanat yhä uudelleen ja uudelleen. Mitä ne oikein tarkoittivat?

Ja mitä tapahtuisi, jos hän avaisi lippaan?

XXXX

Kolme päivää myöhemmin David hiipi hiljaa Pandoran huoneeseen ja istahti tämän sängylle. Peiton alta kuului nnuken rauhallinen hengitys, ja poika raotti hymyillen peittoa nähdäkseen hänen kasvonsa.

"Olen tehnyt valintani...."

XXXX

Pandora oli revetä riemusta. David oli sinä aamuna herännyt ennen häntä ja valmistanut heille yhteisen aamiaisen. Pandoran istuuduttua pöytään poika oli hymyillyt lempeästi ja pyytänyt häntä kanssaan kävelylle myöhemmin samana päivänä. Nukke oli melkein tukehtunut nielaistuaan yllättyneenä omenanpalan väärään kurkkuun. Palattuaan iltapäivällä töistä David oli jo olohuoneessa odottamassa häntä, komeampana kuin koskaan. Pandora vaihtoi nopeasti vaatteensa ja riensi sitten eteiseen.

David ei ollut uskoa silmiään nähdessään nuken. Hän ei ollut eläissään nähnyt mitään niin kaunista.

"Oletko valmis?" hän kysyi ja Pandora nyökkäsi hymyillen. "Selvä, lähdetään sitten."

Pandoralla ei ollut aavistustakaan heidän päämäärästään, eikä hän siitä niin välittänytkään.

Pääasia oli, että hän meni sinne Davidin rinnalla.

"Jospa sittenkin.."

"...kaikki muuttuu hyväksi. Jospa sittenkin..."

"...David on päättänyt valita minut."

"Niin...olen siitä jo täysin varma..."

XXXX 

David oli vaitealias heidän koko matkansa ajan. Pandora luuli sen johtuvan jännityksestä, ja siksi hän odotti rauhallisena kuulevansa edes pienen äännähdyksen pojan suusta. Mutta sitä ei kuulunut, eikä myöskään loputon vaeltaminen tuntunut loppuvan ollenkaan. Vasta saavuttuaan erään talon luokse Pandora tunsi, miten hänen vatsassaan muljahti ikävästi.

David hidasti kävelyvauhtiaan ja irroittautui nuken otteesta. "Näyttää siltä että olemme viimein perillä." Hän totesi kuin ohimennen ja pysähtyi niille sijoilleen.

"Perillä missä?" Nukke kysyi ihmeissään ja jäi tuijottamaan vuoroin taloa, ja vuoroin poikaa. Ikävä tunne tuntui voimistuvan.

David tuntui olevan levoton, ja kääntelehti paikallaan katsahtaen aina välillä talon ikkunoihin. "Tuota...voisitko odottaa hetken tässä ulkona?" hän sanoi vihdoin, muttei vastannut Pandoran kysymykseen.

"Mene vaikka tuohon kadunkulmalle odottamaan, tulen tuossa noin --" "David!" Pandora tiuskaisi hieman ärtyneenä, kun poika yritti kaikin keinoin vältellä hänen katsettaan ja kysymystään. "Kuka täällä oikein asuu?"

David katsahti nopeasti häntä ja huokaisi sitten kuin luovuttaneena: "Jade. Jade asuu täällä. Ja minulla on hänelle asiaa. En viivy kauaa, odota minua sen aikaa täällä ulkona. On parempi ettette nyt näe toisianne..." Pandora arvasi heti, ettei hänen vatsassaan vellova kuvotuksen tunne ollut sittenkään turha. David oli menossa tapaamaan Jadea, mutta millä asialla? Sitä hän ei halunnut edes ajatella. Silti hän lupautui odottamaan pihalla. "Saat viisitoista minuuttia, sitten lähden joko yksin, tai sinun kanssasi." Poika katsoi nukkea suoraan silmiin ilman minkäänlaista epävarmuutta:

"Selvä."

David painoi ovikelloa. Sen soitto kuului sisällä talossa, ja pian jonkun askeleet suuntautuivat kohti ovea. Jade avasi oven ja hänen kasvoilleen levisi iloisesti yllättynyt ilme. "David! Mitä sinä täällä teet? Miten ihana yllätys!"

Tyttö suorastaan hyökkäsi pojan kimppuun, ja hukutti tämän suudelmiin. David yritti pyristellä itsensä irti, mutta Jaden ote oli liian tiukka.

"Ikävöitkö sinäkin minua yhtä paljon kuin minä sinua?" tyttö jatkoi viettelevällä äänensävyllään ja siveli pojan poskea.

"Itse asiassa..." David aloitti ja tarttui Jaden käteen vetäen sen rauhallisesti pois itsestään.

"Minulla oli ihan asiaakin sinulle."

Jade katsoi poikaa salamyhkäisesti ja supisti suunsa kuiskaukseen. "Minullakin on sinulle eräs asia, tule perässä niin näytän sen sinulle!"

Davidilla oli jotenkin epämukava tunne, ettei tästä seuraisi mitään hyvää. Ainakaan hän ei enää suostuisi mihinkään, mikä loukkaisi jotenkin Pandoraa. Ei enää ikinä. Jade viittoi häntä seuraamaan itseään, ja pian ulko-ovi narahti kiinni heidän perässään.

"Eih!" David vinkaisi tajutessaan Jaden yllätyksen.

Sohvalla, noin muutaman metrin päässä heistä, istui kaksi henkilöä jutellen jotain keskenään. He olivat selvästikkin Jaden vanhemmat. "Tämä ei todellakaan tiedä hyvää." poika huokaisi ja asettui seisomaan vanhusten eteen Jaden rinnalle.

"Äiti ja isä.." Jade sanoi kuuluvasti.

Vanhukset lopettivat keskenäisen rupattelunsa ja kohdistivat katseensa nuoriin.

Jade takertui äkkiä Davidin kädestä ja painautui aivan tähän kiinni. Poika tunsi kuinka inhon väristykset liikkuivat alas hänen selkäänsä. Kuinka hän oli joskus saattanut nauttia vastaavanlaisesta tilanteesta? "Haluaisin esitellä teille pitkäaikaisen poikaystäväni, David Malcomin." Jade jatkoi rauhallisella, julistusmaisella äänensävyllä.

"David ja minä....olemme päättäneet mennä kihloihin."

"MITÄ! Se ei voi olla...ei VOI OLLA TOTTA!" Pandora henkäisi kuullessaan ikkunan läpi tytön sanat. Hän oli salaa seurannut tilannetta ja sai nyt kokea suuren järkytyksen.

"Tämänkö takia David pyysi minut mukaan?" hän kysyi itseltään ja tunsi kuinka maailma tuntui romahtavan hänen ympäriltään silmänräpäyksessä.

"Hän halusi näyttää, kuinka jättää minut tuon noidan takia...aivan silmieni edessä. Miksei hän vain sanonut sitä suoraan?"

"Miksi hän tahtoi satuttaa minua jälleen kerran?"

XXXX 

David oli aivan shokissa. Hän ei vieläkään uskonut että Jade oli todella sanonut sen ääneen. Tytön vanhemmat nousivat riemusta kiljaisten sohvaltaan ja saapuivat onnittelemaan tuoretta kihlaparia. "Onneksi olkoon, tuleva vävypoikani." herra Straw totesi ja taputti ystävällisesti Davidia olalle. "Tervetuloa sukuun."

Hän kavahti kauemmas miehen kosketusta. Kaikki tuntui niin väärältä, niin valheelliselta. Eihän hän ollut missään vaiheessa itse sanonut, että tahtoisi kihloihin Jaden kanssa. Tyttö oli itse päättänyt sen omissa kuvitelmissaan.

"Olen pahoillani, herra ja rouva Straw, mutta tässä on nyt tapahtunut jokin erehdys."

"En ole missään vaiheessa luvannut tällaista tyttärellenne, en ole edes kosinut häntä. Tulin vain käymään täällä tänään siksi, että mielestäni suhteemme on ohi. Minua odottaa pihalla eräs minulle tärkeä henkilö, joten pyydän vain anteeksi kaikilta ja lähden sitten...." Kuunnellessaan Davidin selitystä Jade tunsi kuinka hänen sisällään alkoi kiehua. "...suhteemme on ohi....minua odottaa eräs minulle tärkeä henkilö....Kuinka David KEHTASI  jättää hänet noin tylysti?"

"SENKIN SIKA!" hän huusi raivoissaan ja keskeytti Davidin anteeksipyynnöt. "Oletko tosissasi? Että tulit tänne vain jättämään minut?"

"Turha sinun on huutaa, ei se auta tätä tilannetta yhtään. Yritin kyllä jo ovella sanoa sen, mutta ei...sinä et kuunnellut. Et koskaan kuuntele loppuun asti. Meidän välillämme ei ole enää mitään, ei mitään. Jade, se on nyt ohitse."

David tunsi kuinka hänen poskeaan vasten lävähti jokin. Ensin tuntui viiltävää kipua, sen jälkeen pelkkää kuumotusta. Jade oli lyönyt häntä avokämmenellä.

"Häivy täältä! Häivy heti!" tyttö kiljui täyttä kurkkua kiukkuisena kuin ampiainen. "Senkin kieroon kasvanut nukenrakastaja! Mene sen elottoman nartun luo, sitähän sinä niin kovasta "rakastat". Sinussa on jokin todella pahasti vialla, David. Valitset sellaisen...elottoman harhakuvan minun sijaani."

"Eihän se osaa edes tuntea..."

XXXX

David huokaisi helpotuksesta päästyään esteittä ulos Strawien talosta. Draama oli nyt takanapäin, ja uusi elämä Pandoran kanssa hämötti edessä.

Mutta nukkea ei vain näkynyt missään...

"Äääh, taisin sittenkin ylittää aikarajan vaikka kuinka tarkkaan vahdin kelloa." poika totesi harmissaan ja kääntyi pihaportilla kohti kotiaan. "Täytyy pyytää Pandoralta anteeksi viivästystä, ja kertoa mitä Jaden luona kävi. Hän näytti niin huolestuneelta jätettyäni hänet ulos odottamaan."

"David! Hoi, David!"

Joku huusi hänen nimeään toiselta puolelta katua.

David käätnyi ympäri ja näki lehtori Kuuselan viittovan häntä luokseen. "Hienoa, juuri nyt halusinkin tosiaan törmätä opettajaani." poika puuskahti epätoivoisena ja laahusit miehen luokse. "Olithan se sinä, ajattelin jo huutavani väärän henkilön perään." lehtori totesi hymy huulillaan.

"Missäs se sinun ystäväisesi oinkaan? Olisin niin tahtonut nähdä hänetkin."

Davidin aivot raksuttivan hetken tyhjää. "Ai tarkoitat siis Jadea..!"

"No tuota...itse asiassa me juuri erosimme joten en enää liikuskele hänen kans --" David ei saanut taaskaan puhua loppuun ennen kuin hänet keskeytettiin.

"Ehei, en nyt tarkoita neiti Strawia, vaan sitä..." hän piti pienen tauon puheessan. "...sitä tyttöä jolla on ne...korvat...."

David oli hämmästynyt. Mistä mies oikein tiesi Pandoran? "Ai...siis Pandorako? Olin itse asiassa tässä lähdössä etsimään häntä, kunnes te pyysitte minut luoksenne."

"Vai että Pandora..." mies maisteli nimeä suussaan. "No, joka tapauksessa olisin tahtonut näyttää teille yhdessä jotain, mutta ilmeisesti minun täytyykin kertoa siitä vain sinulle." David oli entistä enemmän pihalla siitä mitä hänen opettajansa horisi. "Siis näyttää mitä?"

Lehtori Kuusela katsoi poikaa kulmat kurtussa ja vakavoitui: "David, minä taidan tietää kuka hän on."

XXXX

"Satuin huomaaman teidät koulun ikkunasta silloin muutamia kuukausia sitten, ja mieleeni jäi vaivaamaan se, missä olinkaan nähnyt ystäväsi kaltaisen tytön. Aloin etsiä tietoa vanhoista kirjoista ja sanomalehdistä, sillä ajattelin hänen olevan osa jotain näkemääni näytöstä tai elokuvaa, kunnes löysin tämän...

"Tämä sanomalehti on arkistoitu noin kaksikymmentä vuotta sitten, kun kaupungissamme tapahtui outo katoaminen. Epäilin ensin itsekkin, onko tosiaan mahdollista että tällä...Pandoralla...olisi jotain yhteyttä siihen, kunnes näin hänen kuvansa. Minusta sinun tulisi vilkaista sitä itsekkin."

David kumartui lehden puoleen ja jäi tuijottamaan sitä pitkän aikaa hiiskumatta sanaakaan. "No, onko siinä jotain tuttua sinusta?" lehtori kysyi uteliaana. Davidin ilme vaihtui mietteliäästä yllättyneeseen ja lopulta järkytykseen: "Ei...ei voi olla totta!"

"Kiitoksia lehtori, tästä oli totisesti apua." hän huikkasi nopeasti ja ampaisi juoksuun kohti koulun pääovia.

"Miten saatoin olla huomaamatta, vaikka ratkaisu seisoi aivan nenäni edessä?"

"Hän tiesi kaiken......koko ajan."

David juoksi kohti kotiaan niin nopeasti kuin suinkin pääsi. Hänellä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa, vain halu päästä pois Joanna Randolin läheltä. Ja nopeasti. "Pandroa! Pakkaa tavarasi niin lähdetään saman tien. Kerron sinulle kaiken matkalla...."

"Pandora..." Vasta nyt poika tajusi että asunto oli aivan pilkkopimeä. Ovesta kajastuva valo paljasti huoneen toisessa päässä istuvan hahmon, joka kääntyi uhkaavasti häntä päin.

Askeleet kaikuivat yhä lähempänä pimeässä käytävässä, ja David tunsi kuinka hänen henkensä salpautui. "Pandora ei ole täällä." ääni totesi tyynesti ja askeleet pysähtyivät. Valot rävähtivät päälle aivan yllättäen, ja Davidin täytyi siristellä hetken aikaa silmiään ennen kuin hän näki kuka edessä seisoi.

"SINÄ!" hän sihisi raivoissaan. "Mitä sinä täällä teet?"

"Missä Pandora on, mitä olet tehnyt hänelle? Varoitan sinua, jos satutat häntä vähänkään niin minä..."

"Rauhoitu." Joanna sanoi tyynen rauhallisena, eikä hänen ilmeensäkkään värähtänyt pojan syytöksistä. "Ainoa joka täällä on häntä satuttanut, olet sinä."

"Siksipä minun täytyisi kysyä SINULTA, mitä olet mennyt tekemään Pandoralle? Itse näin hänen juoksevan tänne itku silmässä ja häipyneen hetken kuluttua mukanaan ilmeisesti kaikki mitä hän omistaa."

"Joten lakkaa syyttämästä minua sellaisesta mitä en ole tehnyt, ja seuraa sen sijaan. Äläkä puhu taikka kysy mitään, kerron kaiken tarvittavan työhuoneessani." Nainen sivuutti Davidin hämmästyneen ilmeen ja lähti rauhallisin askelin kävelemään ulos asunnosta. David tahtoi palavasti esittää tälle loputtoman määrän kysymyksiä, mutta jokin sai hänet pysymään nahoissaan. Ehkä Joanna valehteleekin, ja pitää Pandoraa vankinaan? Tai sitten ei? Ainoa keino saada siitä selvää oli seurata naista kuuliaisesti.

Nainen käänsi avainta ovensa lukossa ja käski poikaa peremmälle. "Olen pahoillani että sait tietää tästä näin, mutta en voinut sanoa sinulle...tai teille...mitään itse." David pysyi vaiti ja yritti arvioida tilannetta. Kaikki vaikutti jotenkin uskomattomalta, aivan kuin unessa. Ehkä hän heräisikin pian ja saisi huokaista helpotuksesta?

Työhuoneen ovi narahti, kun Joanna avasi sen. Hän suunnisti työpöytänsä luona olleelle tuolille ja käänsi sen suurta sohvaa päin. "Ole hyvä ja istuudu." hän pyysi lempeästi ja näytti kuin hän olisi hymyillyt.

David hyöri hetken hermostuneena sohvan luona, kunnes viimein malttio istahtaa sille. Ehkä hän pelkäsi että sen selkänojasta hyökkäisi tikari joka lävistäisi hänet, tai käsinojista syöksähtäisi esiin käsiraudat. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan vielä jotain uskomattomampaa.

Vasta nyt poika kiinnitti huomiota naisen takana seinällä roikkuviin tauluihin.

"Onko...onko tuo..."

"....Pandora?"

Joanna nyökkäsi. "Kyllä. Hän on minun tyttäreni Valerie. Sinun Pandorasi."

Davidin katse kääntyi puolestaan toisen taulun puoleen. "Entä hän sitten, en ole koskaan nähnyt häntä?" Nainen katsahti itsekkin tauluun ja hänen kasvojaan varjosti suru. "Et ole voinutkaan, hän on jo kuollut. Sebastian oli Pandoran ensirakkaus."

 

Oo tätä jännitystä ja draamaa :D Jos joku väittää tätä osaa tylsäksi niin sitten suosittelen lukemaan sen uudelleen. Koska sitä se ei voi todellakaan olla. Ja arvatkaa mitä, nyt pilaan teidän päivnä kertomalla tämän: enää 2 osaa jäljellä! :O Oh noes, kohta on tämäki ilo sitten loppu. Mutta hei, kommentoikaa taas jos huvittaa!