Palkitsen vihdoin teidät innokkaat lukijat uudella osalla. :) Viikonloput menee nykyisin aika lailla armeijapoikani kanssa, joten silloin en ehdi paljoa koneella olemaan. Silti olen aika ylpeä itsestäni, että olen saanut noin viikon sisällä jo kolmannen osan valmiiksi! Mutta pidemmittä puheita, eiköhän aloiteta?

 

Seuraavana aamuna David heräsi hyvin levänneenä omasta sängystään. Oli maanantai, ja pian hänen täytyisi kiirehtiä koululle.

Sillä välin Pandora hääräsi keittiössä heille aamiaista, jonka valmistuksen hän oli juuri oppinut aamu-tv:n kokilta. Nukke oli erityisen lahjakas oppimaan välittömästi kaiken minkä näki tai kuuli.

Davidin saatua vaatteet päälleen hän saapui huuli pyöreänä keittiön ovelle katsomaan, kuinka Pandora ahersi jo siellä. "Ei voi olla totta, olen saanut varsinaisen kodinhengettären itselleni. Eihän sinun olisi tarvinnut, Pandora.."

"Täytyihän." nukke töksäytti lyhyesti ja istuutui pöydän äärelle. "Täytyi tosiaankin, kaiken sen jälkeen mitä sinä olet tehnyt minun vuokseni." David otti käteensä kulhollisen aamiaispuuroa ja katsoi vakavaa Pandoraa hymyillen. "Et sinä ole minulle mitään velkaa, tein kaiken silkasta auttamisen ilosta. Etkä tosiaankaan ole mikään orjani, olet vapaa menemään ja tekemään mitä tahdotkin."

 

Pojan sanojen jälkeen Pandora oli hyvin vaiti. David yritti jutustella hänelle aamiaisen lomassa, mutta nukke vain kiitti hiljaa ruoasta ja häipyi pois huoneesta.

"Tänään. Tänään olisi se päivä kun hän kysyy minulta kuka olen." Pandora huokaisi ääneti siirtyessään puunaamaan ikkunoita mukamas todella keskittyneesti. "Ja mitä minä hänelle aion vastata? Senkö että --"

Hänen ajatuksensa katkesi kun David seisoi yllättäen hänen takanaan: "No niin, nyt olisi aika lähteä kouluun!"

"Oikeasti? Ihan oikeaan kouluun?" Pandoran ääneen vaihtui innostunut sävy, ja hän tunsi kuinka masennus karisi pois hänen mielestään. "Mitä meillä on siellä ensimmäiseksi?"

Davidin ilme vaihtui hieman synkemmäksi, ja hänen oli mietittävä miten muotoilisi sanottavansa. "Öhmm...itse asiassa tarkoitin ihan vaan itseäni..koska.. sinä et voi tulla kouluun."

"Tarkoitan siis että..et voi tulla koska...." poika huokaisi ja päätti sanoa totuuden, niin kurjalta kuin se tuntuikin: "Koska sinua ei oikeasti ole olemassa. Ja jos he näkisivät sinut, tulisi liikaa kysymyksiä, ja joutuisit tutkimuksiin ennenäkemättömänä leluna ja --- "

Pandora keskeytti Davidin puheen. "David, minä en ole mikään lelu. Olen samalla lailla elävä kuin sinä tai kuka tahansa muukin. Elän ja hengitän samaa ilmaa teidän kanssanne. En tahdo olla eristyksissä sen takia että olen vain hieman...erilainen."

"Juu juu, kyllä MINÄ sen tiedän, mutta muut eivät vain ole valmiita siihen. Odota vielä tänään täällä kotona, niin katsotaan miten asiat järjestäytyvät tästä eteenpäin." David totesi ykskantaa, sillä hänellä ei nyt ollut aikaa jäädä riitelemään asiasta. "Katso sen aikaa vaikka televisiota, sieltä tuleekin pian se lempiohjelmasi." Poika käveli pois Pandoran luota ja sanoi pikaisesti heipat ennen kuin sulki ulko-oven.

Pandora kätki pahan olonsa sisäänsä, ja istuutui sohvalle katselemaan televisiota aivan kuten David oli hänen pyytänytkin tekevän.

Sillä aikaa poika itse laskeutui rivakasti alas portaita. Hän oli jo miltein möhässä koulusta. "Kuinka mitenkään voisin sanoa hänelle, ettei hän ole oikeasti elävä? Että hän on vain nukke, joka toimii jollain ihmekonstilla?"

 

Syventyessään mietteisiinsä David miltein törmäsi pihalla rouva Randoliin, joka juuri haravoi pihaa lehdistä.

"Kas huomenta rouva Randol, kuinka voitte tänään?" David kysyi hymyä teeskennellen. Hän ei missään nimessä olisi halunnut törmätä naiseen juuri nyt.

"David, montako kertaa minun täytyy muistuttaa, että voit sanoa minua ihan vain Joannaksi?" nainen torui hempeään sävyyn. "Mutta kiitos kysymästä, ei se tästä ole kummemmaksi muuttunut sitten viime näkemän. Kuinkas on itsesi ja sen luonasi asuvan tytön laita?"

David tunsi kuinka jokin muljahti hänen vatsassaan kuin järveen heitetty kivi, ja sekunnin ajan hänen kasvoillaan paistoi jännitys: Mistä rouva Randol saattoi tietää ettei Pandora ole vain nukke? Siten hän veti nopeasti itselleen hämmästyneen ilmeen, ja totesi mukamas tyhmänä: "Mitä, mikä tyttö? Ei minun asunnossani ole ketään itseni lisäksi, jossei oteta huomioon sitä nukkea jonka raahasin sinne viime perjantaina."

Tällä kertaa harhautus ei onnistunut. Joanna purskahti nauruun kuultuaan pojan vastauksen, ja rauhoituttuaan hän totesi ilkikurinen virne naamallaan: "David Malcom, en ymmärrä mitä oikein yrität salata sillä..."

"..näin teidän lähtevän yhdessä jonnekkin taksilla."

Tämä tuli Davidille täytenä yllätyksenä. Miten hän saattoikin olla niin tyhmä, ettei muistanut kulkeneensa Pandoran kanssa julkisesti? Ja sen lisäksi, miksi ihmeessä hän yritti salata Pandoran olemassaolon vuokraemännältään? Rouva Radolhan oli aina ollut todella kiltti ja myöntyväinen hänen suhteensa. "Ai, niin juu..." David haki sanoja tajuttuaan puhuneensa itsensä pussiin. "Minä lupaan kertoa teille kaiken, mutta..."

"..nyt en todellakaan ehdi. Olen pahoillani." Hän käänsi katseensa naisen kasvoista maahan, ja livahti nopeasti tämän ohi. Kellokin näytti jo ties miten paljon.

"Minä odotan sitä keskustelua innolla." Joanna Randol sanoi pojan kuulematta. "Odotan todellakin."

Davidin käveltyä pois näkyvistä nainen poistui itsekkin pihalta ja sulkeutui omaan asuntoonsa. Hänen valkoturkkinen kissansa tervehti häntä hyppäämällä syliin ja naukaisi. "Kas Cloe, oletko aivan varma?" Joanna totesi yllättyneenä ja otti kissansa aivan lähelle omia kasvojaan katsoakseen sitä silmiin.

"Minäkin toivon sitä. Toivon todella."

XXXX

Davidin saapuessa puuskuttaen koulun oville ensimmäisestä oppitunnista oli jo kulunut puolet. Tuntuisi todella turhauttavalla astua luokasta sisään luokkatovereiden pällisteltäväksi ja opettajan torumaksi. Helpompaa olisi vain skipata koko tunti, ja etsiä sen sijaan kirjastosta tietoa joka auttaisi Pandoran tapauksessa.

"Herra Malcom ei siis ajatellut osallistua biologian tunnille, vai?" kuului opettajatar Krewin nariseva ääni ovien luota Davidin astuttua sisään. "Pitäisit huolen vain omista asioistasi." poika tiuskaisi mielessään ja mulkaisi naista tuimasti. Rouva Krew näki sen ja lähti niskojaan nakellen työhuoneeseensa.

Jo toisen kerran saman päivän aikana David oli törmätä edessään seisovaan ihmiseen käännettyään katseensa pois opettajan selästä. Metrin päässä hänestä seisoi leveästi hymyilevä Joacim. "Arvasin heti viittä yli yhdeksän, ettei sinua tulla näkemään ensimmäisellä tunnilla. Päätins sitten itsekkin ottaa hieman omaa lomaa." poika totesi ja vinkkasi silmäänsä Davidille. "Näemmä olin oikeassa suhteesi."

Ennen kuin David ehti selittää mitään ystävälleen, tämä jatkoi seuraavalla mieltään vaivaavalla aiheella.

"Noh, mites meidän hurmurilla menee? Joko on vuorosanat hallussa Jade-jädeä varten?"

"Olisitpa nähnyt miten kuumalta hän näytti istuessaan biologian tunnilla. Varmasti hän laittautui vain sinua varten, ja nyt tuotit hänelle jo toisen pettymyksen kun et ilmestynytkään paikalle."

David tunsi hienoisen syyllisyyden piston muistaessaan Joacimin puheista, ettei ollut ajatellut koko tyttöä tai treffejä viikonlopun aikana. Hän oli ainoastaan keskittynyt Pandoraan. "Niin tosiaan...ne treffit..." poika pyöritteli sanoja hieman vaivaantuneena. "En oikeastaan ole ehtinyt ajatella asiaa alkuunkaan."

David päätti että keskustelu saisi loppua siihen, ja lähti kävelemään kohti kirjastoa sanaakaan sanomatta. Ällistynyt Joacim kääntyi hänen peräänsä suu auki: "Mitä ihmettä sinulle on oikein tapahtunut viikonlopun aikana? Olit intoa täynnä kun perjantaina lähdimme koulusta? Näitkö kenties kummituksen siellä talossa?" Davidin askeleet pysähtyivät aivan hetkeksi ja hän vilkaisi taaksensa. "Ehei..näin jotain paljon parempaa.."

"Nyt en oikein ymmärrä?" Joacim nosti kätensä avuttomana ilmaan. "Mitä sinä oikein hourit?" Mutta David oli jo astunut sisään kirjaston ovista, eikä enää kuullut ystävänsä kysymystä.

"Odota siellä!" David hihkaisi Joacimille, joka huitoi häntä palaamaan luoksensa. Kirjastossa asioivat oppilaat mulkaisivat molempia vihaisesti, sillä nämä pitivät luvattoman kovaa ääntä.

Aikansa etsittyään pojan silmiin osui kirja, josta saattaisi olla hyötyä...

"No onko nyt reilua kadota vain paikalta tuolla tavalla ja jättää kertomatta jotain? David, mehän ollaan parhaita kavereita!" Joacim tilitti pettyneenä Davidin istuutuessa hänen kanssaan sohville.

"Koita nyt odottaa hetken aikaa, kerron kun olen valmis tämän kanssa." David pyysi turhautuneena ystävänsä pohjattomaan uteliaisuuteen. Hänen oli ensiksi selvitettävä, saisiko kirjasta jotain irti.

Pitkän hiljaisuuden aikana David kävi tarkasti läpi jokaisen sivun. Mitä pidemmälle hän eteni, sitä synkemmäksi hänen ilmeensä kävi.

"Äääh.." hän viimein huokaisi ääneti. "Ainoat puhuvat nuket mistä tässä mainitaan, ovat vatsastapuhujien käsinukkeja. Eikä Pandoralla todellakaan ole sellaista." Kirjasta ei siis sittenkään ollut hyötyä, tuskin mistään oli. Pandora oli arvoitus, johon ei luultavasti ollut ratkaisua.

"No niin, tule sitten jos tahdot todellakin tietää salaisuuteni." David komensi Joacimia, joka mökötti vieläkin sohvalla.

Hän valitsi sopivan ajankohdan, jolloin liian paljon uteliaita korvia ei ollut kuulemassa hänen tarinaansa: "Joacim, minä löysin sieltä talosta elävän nuken."

Joacimin ilme vaihteli hämmästyksen kautta huvittuneeksi, kun hän luuli Davidin laskevan leikkiä. "Ahaa, olipa hauska juttu. Vai muka elävä nukke, pidätkö mua tosiaan noin tyhmänä?" hän naureskeli ja muksaisi ystäväänsä leikkimielisesti olkapäähän. "Keksi jokin parempi vitsi, tuo ei todellakaan uponnut."

David olikin jo asennoitunut siihen, että joutuisi todistelemaan asiaa Joacimille. Niinpä hän veti syvää henkeä ja aloitti kaiken aivan alusta, siitä lähtien kun Joacim oli paennut paikalta heidän seisoessaan vesisateessa.

Tarinan edetessä Joacimin leuka loksahti yhä enemmän auki, ja hänen silmissään loisti hämmästyksen ja pelon sekaisia tunteita. "Ja...nyt se...Pandora..asuu siis sinun luonasi?" hän kysyi epäilevästi. David nyökkäsi. "Voin tulla illalla esittelemään hänet sinulle, olen varma että tykästyt häneen yhtä paljon kuin minäkin. Pandorasta ei voi olla pitämättä."

XXXX

Pojat jatkoivat juttua aina pitkälle lounastaukoon asti, kunnes he saivat uutta ajateltavaa Jaden ilmestyttyä ruokalaan. "David, katsos kuka tuolta tulee!" Joacim kuiskasi ja heilautti päätään tytön suuntaan. David tunsi kuinka hänen kurkkuaan alkoi kuivaamaan aivan yllättäen.

Jade tosiaan näytti todella kauniilta sinä päivänä.

"Varo ettei leukasi vain kolahda pöytään." Joacim kiusoitteli nähtyään miten David tuijotti tyttöä herkeämättä. "Varsinkaan kun hän näyttää istuutuvan meidän seuraamme."

Ja aivan kuten poika oli arvellutkin, Jade otti kiinni heidän välissään olevasta tuolista ja kysyi viettelevän kauniilla äänellään: "Saanko istua tähän?"

"Tottahan toki!" Joacim vastasi innostuneena ja varasti koko shown itselleen. "Mehän suorastaan varasimme sitä sinua varten, vai mitä David?"

David tunsi kuinka hän lehahti tulipunaiseksi pojan heitettyä kysymyksen hänelle. "Ömm..tuota..juu..." hän sai sanotuksi juuri ja juuri.

"Kiitos paljon, David." Jade jatkoi lempeällä äänellään eikä ollut huomaavinaankaan Joacimin olevan läsnä. "Näytät todella hyvältä tänään."

"Niin minustakin." Joacim änki itsensä väkisin keskusteluun. "Ja muistaakseni hänellä olikin jotain asiaa sinulle...Eikö niin David?" David käänsi häpeissään katseensa Jadesta ja vannoi, että nirhaisi ystävänsä kunhan pääsisi pois tästä keskustelusta. Mikä tarve Joacimilla oli parittaa hänet Jaden kanssa?

"Niin juu...öö...ajattelin että...voisimme vaikka..mennä jonnekkin joku päivä?" hän kangerteli kysymyksensä ulos suustaan. Kysymys tuntui varsin typerältä viime perjantaisen takia, ihan turha edes kysyä sellaista. Jade tuskin lähtisi hänen kanssaan enää minnekkään.

"Tai siis..jos et tahdo niin ei ole tietenkään PAKKO. Ajattelin vain että jos tahdot tulla meille ja syödä tai j ---"

Jaden ilme sai Davidin lopettamaan kesken lauseen. Tyttö katsoi häntä siihen malliin, kuin räjähtäisi kohta onnesta. "Tahdon!" hän hihkaisi innoissaan ennen kun kuuli edes ehdotuksen loppua. "Tahdon tosiaan. Nyt en kyllä pariin viikkoon ehdi tenttien takia näkemään, mutta heti sen jälkeen kylläkin!"

David tunsi olevansa kuin ällikällä päähän lyöty Jaden vastauksesta. Hän ei ollut mitenkään asennoitunut saaman myöntyvää vastausta. Itse asiassa, hän ei ollut asennoitunut mihinkään. Silti kysyttyään tyttöä treffeille hän tunsi samalla iloa, että myös epävarmuutta. Entäs Pandora?

Syötyään ruokansa ensimmäisenä poika päätti hieman tuuletta aivojaan rauhassa. Hänen ajatuksensa olivat täysin sekaisin, eikä hän tiennyt kuinka saisi ne taas oikeille raiteilleen. Oli tapahtunut liian paljon liian lyhyessä ajassa.

Joacimkin näytti ymmärtävän sen, sillä hän ei seurannut tapansa mukaan ystäväänsä, vaan tokaisi: "Nähdään sitten illalla niin kuin sovittiin." David nyökkäsi ja lähti pois ruokalasta.

XXXX

"Pandora on vain pelkkä nukke, enhän minä nyt siihen voi kiintyä. Elän elämääni niin kuin se olisi vain jokin uusi huonekalu, en saa takertua siihen liikaa. Jade on oikein mukava tyttö, minähän pidänkin hänestä. Niin...niin sen pitääkin olla."

XXXX

Muutamaa tuntia myöhemmin David palasi kotiinsa edelleen hieman sekavissa tunnelmissa. Hän päätti kuitenkin karistaa mieltään vainoavat kummitukset ja keskittyä nyt olennaiseen, eli Pandoran tenttaamiseen. "Pandora." hän huudahti ovelta. "Tulin nyt kotiin, miten päiväsi on mennyt?" Pojan sanat vain kaikuivat asunnossa, eivätkä ne saaneet vastausta. Oli aivan hiljaista.

"Pandora, oletko täällä?"

"Pandora?"

David alkoi jo olemaan hieman huolissaan. "Mihin ihmeeseen se on lähtenyt? Minähän vannotin ettei se lähtisi ihmisten ilmoille ainakaan vielä tänään."

Ainoa, joka asiassa voisi tällä hetkellä auttaa, oli alakerran rouva Randol. Hänhän oli viimekin kerralla nähnyt Pandoran. David koputti oveen kolmesti ja odotti hetkisen ennen kuin se avautui. "Ai hei David." nainen sanoi iloisesti oven toiselta puolelta. "Sinuahan näkee nykyisin enemmän kuin ennen. Kuinka voin auttaa?"

Poika päätti olla huijaamatta vuokraemäntäänsä tällä kertaa ja sanoi rehellisesti: "Kiltti rouva Randol, sanokaa että olette nähneet Pandoran tänään. Hän on kadonnut, ja tarvitsen apua etsimisessä." Naisen kasvoille levisi miettiväinen ilme kun hän selasi mielessään päivän tapahtumia. "Hmm..tosiaan..kyllä minä taisin..."

"Ah! Älä ole huolissasi, ystäväsi on varmassa turvassa. Näin hänen päivällä kulkevan kohti puistoa ja uskoisin hänen olevan siellä vieläkin."

David tunsi helpotuksen aallon pyyhkäisevän lävitseen ja kiitti naista sydämensä pohjasta. "Kiitos, tiesin että teihin voi luottaa. Lähdenkin heti etsimään häntä."

Poika ei helpotuksesta huolimatta ottanut turhia riskejä siitä etteikö Pandoralle olisi voinut sattua jotain. Hän otti jalat alleen ja juoksi kohti puistoa niin kovaa kuin vain ikinä pystyi. "Pandora kiltti, ole kunnossa."

XXXX

Päästyään vihdoin perille puistoon aurinko oli jo painunut vuorien taakse ja pimeys laskeutunut kaupungin ylle. Davidin huoleksi puisto vaikutti aivan autiolta. Ketään ei näkynyt missään.

Juuri kun poika oli kääntymässä kohti porttia lähteäkseen, hän tuli katsahtaneeksi ylös karvihuoneen terassille. Sieltä pilkisti joku hänelle tuttu henkilö. David tunsi kuinka hänen sydämensä rauhoittui ja lihakset lakkasivat jännittämästä. Pandora oli sittenkin kunnossa.

Nukke näytti olevan niin omissa maailmoissaan, ettei se edes huomannut Davidin saapumista paikalle. Vasta istuessaan Pandoran vierelle se hätkähti hereille omista maailmoistaan: "David! Mitä...miten sinä minut täältä löysit?"

"Luojan kiitos että löysinkin!" David sanoi vihaiseen sävyyn. "Enkö käskenyt sinua pysymään kotona tänään? Olin todella huolissani sinusta."

"Et voi vaellella tuolla tavalla päättömästi, jos aiot asua kanssani. Minä olen sentään sinusta vastuussa etkä varmaan ymmärrä etteivät kaikki ole samanlaisia kuin minä..että he ymmärtäisivät tai olisivat kilttejä sinulle. Pandora, koeta nyt ymm--"

"Ymmärrän minä." nukke tiuskaisi. "Mutta sinua minä en tosiaankaan ymmärrä. Ensin sanot että olen vapaa menemään ja tekemään mitä tahdon, ja sitten käsketkin minua pysymään neljän seinän sisällä."

"Vaikka olenkin pelkkä nukke, on minullakin tunteet ja toiveet. Tahdon löytää vastauksia menneisyydestäni, sillä..."

"..en tiedä kuka olen."

Kaksikon välille syntyi pitkä hiljaisuus, ja Davidin täytyi hetken aikaa sulatella Pandoran sanoja. "Tarkoitatko, että olet asioista yhtä pihalla kuin minäkin? Ettet tiedä mistä tulet ja miten sinut on tehty?"

Pandora kätki kasvonsa käsiinsä. "Tarkoitan juuri sitä. En tiedä missä olen syntynyt, mitä olen tehnyt, keitä perheeseeni kuului enkä.." hänen käsiinsä tippui kuumia kyyneliä. "..enkä tiedä miksi minut on hylätty. Olenko tosiaan ollut niin suuri pettymyt entiselle perheelleni?"

"Minulla ei ole mitään niitä muistoja enää. Aivan kuin...aivan kuin olisin syntynyt kokonaan uudelleen sinä päivänä kun me tapasimme." David kuunteli tarkkaavaisena Pandoran jokaista sanaa. Hän ei tiennyt kuinka olisi lohduttanut tätä, ja sanoikin siksi sen mitä oikeasti ajatteli.

"MINULLE sinä synnyit sinä päivänä, sain elämääni uuden tärkeän ihmisen. Annetaan menneiden olla menneitä ja eletään tästä päivästä eteenpäin sitä ajattelematta."

"Oletko tosissasi?" Pandora kysyi ihmeissään kun he nousivat penkiltä. "Ettet anna menneisyyteni häiritä, vaikka siellä olisi millaisia haamuja?" David hymyili nukelle lempeästi. "Olen aivan vakavissani. Enää en yritä ratkaista olemassaoloasi, ellei vastaus tupsahda aivan itsestään nenäni eteen. Minulle sinä olet Pandora, joka asuu seinäni takana ja on aina kaunis ja iloinen. Enempää minun ei tarvitsekkaan tietää."

"Ja nyt pikku ystäväiseni, tahtoisin esitellä sinut eräälle tutulleni. Lähdetäänkö?"

Pandora hymyily valloittavaa hymyään Davidille, ja poika ymmärsi asian käyvän. Yhdessä he jättivät puiston ja Pandoran menneisyyden taaksensa, ja lähtivät vierekkäin kävelemään kohti yhteistä tulevaisuuttaan.

Se siitä osasta sitten. :p Tuolla vikan kuvan keskellä tappelee Goottiloiden kissa Herttuatar, ja Joanna Randolin kissa Cloe. 8) Kiva ku noi lemmikitki pääsee yhteisötonteille, mokomat meni hajottamaan mun koko puiston! 8< yhyy. Saa taas jättää kommenttia, oliko jotenkin sekava osa? :o itelläni ainaki meni välillä filmi poikki tätä kirjoittaessa, koska pikkubroidi pelas pleikkaa korvan juuressa, ja se häiritsi mun keskittymistä.>_< Mur mur!